HAUDASTA LOMALLA -NIMINOVELLI

bagge-haudasta-lomalla_etukansi

Kansi: Ossi Hiekkala

Kokoelman niminovelli näytteeksi, olkaa hyvä!

Kirjan voi tilata täältä
HAUDASTA LOMALLA

(c) Tapani Bagge 2017

Juna oli täynnä lomalaisia. Joku veivasi haitarilla Väliaikaista, vaikkei osannut. Veikko pelasi sököä kapsäkin kannella muutaman muun sotamiehen kanssa. Rovaniemen mies löi viisikymppiä nokkiin, ja muut paitsi Veikko luovuttivat. Veikko löi pottiin saman verran lisää.
Rovaniemen mies manasi:
– Helevetti, minulta loppui rahat. Käviskö Nagantti satasesta?
– Hittojako minä teen venäläisellä pistoolin rämällä?
– Mie aattelin ampua tällä eukkoni ja sen sakemannisoltun, joka sitä nykyään kuulemma höylää.
Veikko katsoi Rovaniemen miehen sotasaalisrevolveria, kokeili liikkuvia osia. Kolme kutia rummussa, piippu vähän ruosteessa.
– Olkoon. Minä katson.
Hän laski aseen pottiin, ja Rovaniemen mies näytti ässähainsa.
– Minulla on vain tämmöinen, Veikko sanoi ja näytti oman kätensä.
– Akkapari, Rovaniemen mies huokaisi. – Häätyy kai sitten jättää eukko henkiin.
Veikko keräsi voittonsa matka-askin vanerikannelta ja työntyi kessunsavun ja tungoksen läpi vaunun takasillalle hengittämään raitista ilmaa. Joku oli siellä jo tupakalla.
Aarre.
– Veikko perkele!
– Mehtäläpäs, Veikko sanoi. – Vai meinaatko kieltää pikkuveljesi?
– Sinunhan piti kuolla. Mitä sinä täällä junassa?
– Pääsin haudasta lomalle.
– Pitkäkin loma?
– Viikko. Oletko kuullut kotipitäjän uutisia?
– Muorilta meinasi kuulemma sydän taas pettää, kun sinä kuolit. Vaikka johan muori on tehnyt kuolemaa niin kauan kuin muistan. Milloin reistaa sydän, milloin maha tai pää.
– Sinä se olet hukannut vasemman kätesi.
– En ruvennut etsimään sitä siitä sekasotkusta, Aarre sanoi ja katsoi kaiteen yli radalle, joka kulki lumisen metsän keskellä. – Vihulainen sai täysosuman korsuun ja hyökkäsi samaan syssyyn. Me jäätiin linjojen väliin. Nostomiehet tuli yöllä hakemaan ruumiita, ei ne uskoneet että kukaan olisi ollut enää heiluvilla. Minulta pääsi ähkäisy, kun nostivat minua paareille. Toinen paarinkantaja säikähti pahanpäiväiseksi ja alkoi huutaa suoraa huutoa. Se hiljeni vasta, kun sai veli venäläiseltä kuulan kalloonsa. Toinen kantaja tyrkkäsi minut paareilta pois ja sanoi, että hän perkele eläviä rupea retuuttamaan, hän on ruumiskuski. Omine voimineen piti raahautua peninkulma umpihangessa. Pakkasta oli vissiin viidettäkymmenettä astetta eikä minulla ollut kuin peltipaita ja raappahousut ja hajalliset jatsarit. Koetin vähän solmia hihantynkää kiinni, etten olisi vuotanut kuiviin.
– Siinä sisu kasvoi, Veikko sanoi.
– Aattelin vain, että kun tästä selviän, pääsen toipumislomalle.
– Hyvässä lykyssä voivat vielä kotiuttaa kokonaan.
– Jos ei sitten varastossa ole isoa erää parittomia oikean käden lapasia. Partiossako sinä heitit henkesi?
Veikko nyökkäsi. Aarre tarjosi kessun ja tulta. Kessu maistui pahalta, mutta ei Veikolle ollut aikoihin maistunut oikein mikään.
– Oletko kirjoittanut kotiväelle, Aarre kysyi. – Tai Lainalle?
– En sen jälkeen kun kuolin. Ajattelin yllättää.
– Jos minä menen vähän edeltä valmistelemaan muoria, ettei tule taas uusia hautajaisia perheeseen.
– Mene vain. Minä ajattelin käydä ensin hautuumaalla ilmoittautumassa.

Tuuli puhalsi. Veikko seisoi avoimen haudan ääressä ja luki omasta seppeleestään, että oli sankarivainaja. Oikein sydäntä lämmitti.
Lumi narskahti, kun nuori pappi astui haudan vastakkaiselle puolelle. Hän yskäisi.
– Tunsitteko vainajan läheisesti?
– Aika huonosti, vaikka samoilla nurkilla asuttiin. Te taidatte olla se uusi kappalainen?
– Alpo Himanen, hyvää päivää. Minä siunasin tämän vainajan.
Pappi ojensi kättään montun yli, mutta Veikko ei tarttunut siihen. Pappi jatkoi häkeltymättä:
– On se hienoa, että meidän pieni pitäjämme sai jo viidennen sankarivainajansa.
– Sanos muuta.
– Kun ajatteleekin, miten epäisänmaallisia jotkut voivat olla. Olen kuullut, että eräs tämän seurakunnan jäsen on ampunut itseään käsivarteen, jotta vapautuisi palveluksesta.
– Minkälainen se on moraali täällä kotirintamalla? Antaako naiset auliisti aseveljille, niin kuin kerrotaan?
Kappalainen jäykistyi.
– Kotirintaman moraali on horjumaton. Joitakin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta…
– Sitähän minä arvelinkin.
– Joko teillä on monta Mannerheim-ristiä, sotamies…?
– Onhan noita ristejä. Lehdissä ja hautuumaalla. Mutta olen kuullut, että jotkut olisivat ryhtyneet papiksi vain sen takia, etteivät joutuisi torrakko kädessä poteroon. Liekö tuossa mitään perää?
– Kyllä sielunpaimeneksi ryhdytään aina kutsumuksesta. Minäkin menin seminaariin jo Moskovan rauhan aikana.
– Kukapa silloin olisi osannut arvata, että kohta on taas rähäkkä päällä.
– Niin, kappalainen sanoi ja liikahti levottomasti. – Tulettehan huomenna jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra aikoo saarnata Herran johdatuksesta.
– Minä olen huomannut, että johdatus on jokaisen omassa kädessä. Jos joku päättää pamauttaa kätensä paskaksi, se on hänen oma asiansa. Turha siihen on muiden puuttua. Jumalankaan.
Pappi haukkoi henkeään.
– Kuinka… Kuinka te julkeatte? Tuohan on rienausta! Jumalanpilkkaa!
– Älä sinä minulle ala, perkeleen pappi, kun et mitään tiedä. Sinä et ole nähnyt, kun kaveria viedään vierestä jalat edellä. Tai katsellaan, olisiko mitään vietävää.
– Minä teen teistä ilmoituksen! Mikä teidän nimenne on?
– Sotamies Veikko Mehtälä. Sankarivainaa.
Kappalainen lähti painelemaan hiekkakäytävää pitkin kirkkoa kohti niin että tierat vain lentelivät anturoista. Veikko sujautti seppeleen kaulaansa ja lähti päinvastaiseen suuntaan.
– Hei, mihin te sitä seppelettä!
Veikko pisti juoksuksi.

– Terveisiä rintamalta! Aarre toivotti ovelta.
Tuvassa kaikki pysähtyivät. Mukulat leikeissään, Alma hellan ääressä, muori kiikkutuolissa parsimuksineen.
Ensimmäisinä havahtuivat pennut. Anna halusi sylkkyyn, ja Pekka kanssa.
– Odottakaas, kun saan repun selästäni. Alma, autatko vähän?
– Minulla on hommia, Alma sanoi hellaan päin. – Ja saithan sinä sen kätesikin hajalle ilman apua.
Muori jatkoi kiikkumista ja villasukan parsimista, maailmanlopun ilme naamallaan.
– Hirmuinen häpeä. Ihan sydämestä ottaa. Olisit edes kuollut niin kuin velipoikasi.
Aarre huokaisi, riisui itse reppunsa ja pani sen naulakkoon.
– Älkää vaan auttako. Tulkaa lapset sylkkyyn, isillä on suklaatia rintataskussa.
– Isi, jäikö sulta käsi sinne sotaan, Anna kysyi.
– Saatko sinä sen sieltä takaisin, Pekka jatkoi.
– Sinne se jäi, sekasotkun keskelle, Aarre aloitti. –Vihulainen keskitti suoraan korsuun ja…
– Heikkisen Osku kertoi viime viikolla vallan toista, Alma tokaisi lieden äärestä.
– Kumpaa sinä Alma uskot, omaa miestäsi vai jotakin Heikkisen Oskua? Mitä Heikkisen Osku tietää sodasta? Siellä se vaan istuu esikunnassa korpinnauhat olalla ja vastaa keskusneitinä puhelimeen.
– Hirmuinen häpeä koko suvulle. Koko pitäjä tietää. Etkö ollenkaan ajattele, miten käy jos ryssä tulee tänne?
– Tokkopa tuo paljon heilauttaisi tavallisen mökkiläisen elämää.
Muori kauhistui.
– Mitä sinä poika oikein puhut? Ihan sydämestä ottaa!
– Minä haluan vain elää rauhassa perheeni kanssa.
– Luuletko sinä pöljä, että ne jumalattomat antaisivat sinun elää rauhassa? Etkö sinä kuuntele radiota tai lue Kalevaa? Etkö tiedä, mitä rajan takana tapahtuu?
– Samaa sontaa ryssät syöttää omilleen – ja yrittää meillekin tarjota. Sakemannit kuulemma makaa meidän naisten kanssa sillä aikaa, kn me ollaan sotimassa Aatun puolesta.
– Et kai sinä usko niitä? Alma huolestui. Ei sentään kääntänyt päätään hellasta poispäin.
– En minä sinusta… Aarre sanoi ja keinutti mukuloita polvellaan. – Mutta joistain tämän kylän naisista kiertää huhuja.
– Keistä?
– Me ei alennuta sellaisiin puheisiin, muori sanoi kiireesti. – Mutta miten sinä Aarre-hyvä meinaat käsipuolena elättää perheesi? Laina sentään saa leskeneläkkeen, eikä Veikolta jäänyt sikiöitäkään.
– Enempi minusta käsipuolena on iloa kuin vainaana. Eikä niillä eläkkeillä tule toimeen kukaan.
Alma katsoi varovasti keitoksestaan Aarreen.
– Eiköhän me jotenkin pärjätä.
– Sydänparka, muori jupitti rintaansa pidellen.
Hetkeksi tuli hiljaista. Kello vain raksutti piirongin päällä ja keinutuoli natisi. Sitten Alma kysyi:
– Otatko Aarre korviketta vai pottusoppaa? Minä laitoin molempia, kun en tiennyt…
– En olekaan aikoihin saanut kunnon pottusoppaa, Aarre sanoi.
– Saat sitten jälkeenpäin korviketta, Alma lupasi. Äänessä oli lämpöä enemmän kuin hellassa.
– Repussa on vähän aitoa kahvia.
Alma henkäisi kiivaasti.
– Kuuliko emäntä? Aitoa kahvia!
– Olkaahan nyt siinä, muori tuhahteli. – Pienet korvat kuulevat…
Kello raksutti, kattila porisi. Tupa tuntui lämpenevän. Alma touhusi, muori keinui ja parsi, Aarre leikki lasten kanssa körököröä. Sitten Aarre muisti lupauksensa.
– Oletko äitimuori tullut ajatelleeksi, että jos se Veikko vielä tulisikin takaisin rajan takaa?
– Älä nyt hulluja puhu vanhalle ihmiselle. Ei isäsikään tullut takaisin, vaikka lähti vain Ouluun markkinoille.
– Sitä minä just ajattelin, kun raahauduin sieltä ihmisten ilmoille. Ei tarvii sikiöitten kasvaa ilman isää. Eikä Alman etsiä uutta miestä.
Annan silmiin syttyi valo, ja nelivuotiaan viattomuudella hän laukaisi:
– Veikon Lainalla on jo joku uusi, joku sakemanni.
– Minä näin sen kerran, Pekka jatkoi kuusivuotiaan pojan varmuudella. – Mitätön rillipää. Ei se Veikko-sedälle pärjäisi.
– No niin, olkaahan nyt! Alma komensi pentuja.
Aarre ei sanonut enää mitään. Hän oli huomannut ikkunasta Veikon, joka käveli pihassa ulkoportaita kohti rehvakkaan näköisenä, seppele kaulassa.
– Veikko-setä! Pekka huudahti.
– Siinä se nyt on! Anna vahvisti.
– Älkää puhuko tuommoisia, Alma torui. – Älkää edes leikillänne…
Samassa ulko-ovi kävi. Porstuasta kuului rempseitä askelia, tuvan ovi riuhtaistiin auki. Veikko harppasi kynnyksen yli ja toivotti:
– Terveisiä hautuumaalta!

Puolen tunnin päästä Aarre, Alma ja Veikko palasivat kamarista tupaan. Alma sulki oven varovasti jäljessään.
– Kuoliko mummo? Anna kysyi.
– Pannaanko se lihoiksi niin kuin Muurikki-vainaa, Pekka kysyi. – Saadaanko me katsoa?
– Olkaas nyt, Alma komensi. – Mummon pitää vain vähän levätä. Pitäisikö hakea kirkolta tohtori?
– Minä voin mennessäni poiketa Niemelään soittamaan, Veikko lupasi.
– Turhaan ostettiin sinulle kallis seppele, Alma sanoi.
– Kyllä tämä lämmittää mukavasti kaulaa. Sanokaa muorille terveisiä, kun se herää.
Alma huolestui.
– Et kai sinä vielä meinaa lähteä Lainan tykö? Istu nyt rauhassa pottusopalle, tuossa on kattila piisillä. Aarre voi lämmittää saunan.
– Jaa saunan, Aarre sanoi ihmeissään. Alma supatti jotain Aarren korvaan, ja Aarren ilme kirkastui. – Niin, Veikko. Mihin sinulla tuollainen kiire on? Lämmitetään sauna ja…
– Etköhän tuon kiireen itsekin tienne, aikainen mies. Terve sitten!
Veikko meni. Ovi pamahti kiinni.
– No, mene nyt perään, ettei se tapa sitä miestä! Alma hoputti.
Aarrea ei huvittanut.
– Tappaa vielä minutkin.
– Oma veljesi sentään. Se voi joutua linnaan loppuiäkseen.
– Ei kai ne sankarivainaata sentään, Aarre sanoi. Mutta hän tiesi jo hävinneensä Almalle. Kohta hän luovuttaisi ja ryntäisi Veikon perään.

Niemelän pihassa vanha isäntä talikoi jäistä sontaa huussin alta rattaille niin, että mätkähteli. Hevonen korskahteli pikkupakkasessa hengitys huuruten. Veikko pysähtyi viereen.
– Ei helvetti! Sankarivainaahan se…
Hevonen hirnahti ja nosti päätään. Veikko tarttui päitsiin ja silitti sen turpaa.
– Soo, polle. Älä suotta säiky, vaikka minä haisenkin vähän kalmalta.
– Joko kävit äidillesi kummittelemassa?
– Pitäisi soittaa sille tohtori. Sydän taas…
– Minä voin pirauttaa, jahka sonnanluonniltani joudan. Meinaatko seuraavaksi mennä Lainan tykö?
– Pitäisi kai mennä katsomaan, vieläkö siellä on isännän paikka vapaana.
Vanha isäntä vilkuili ympärilleen, sanoi sitten:
– En minä mitään tiedä, mutta olen kuullut, että Lainalla olisi vientiä. Että siellä aina lauantai-iltaisin ja sunnuntaina kävisi joku sakemannivääpeli…
Veikko loikkasi sontarattaiden kuskinpukille niin, että laudat notkahtivat, tarttui ohjaksiin ja maiskautti hevosen liikkeellle.
– Mihin sinä niillä paskarattailla?
Veikko ei vastannut, kiihdytti vain vauhtia.
Kun Aarre ehti Niemelän pihaan, Veikosta näkyi vain rattaanjäljet lumessa ja vähän kyydistä pudonneita kikkareita.
– Vasta siitä on muutama minuutti, vanha isäntä sanoi. – Mutta Liinu on kova ravaamaan.
– No, lähdenpä laskemaan ruumiit, Aarre sanoi.

Viikkoa myöhemmin Veikko ilmoittautui komppaniansa päällikölle siellä jossakin. Kapteeni Rasi silmäili edessään pöydällä olevia papereita, nosti sitten katseensa Veikkoon.
– Kätenne näyttää olevan kunnossa.
– Jää siihen paloarpia, mutta jänteetkin säästyivät. Onneksi en tähdännyt, olisi vielä pamahtanut silmille koko roska. Minä jo junassa katsoin, että piippu on ruosteessa, mutta en arvannut että se halkeaa kertalaakista.
– Aseessa oli kolme patruunaa, mutta ehditte käyttää vain yhden. Sanokaahan minulle, Mehtälä, aioitteko ampua myös vaimonne?
– Hitostako minä sen tiedän, herra kapteeni. Kun kerran oli revolveri mukana, pitihän sitä käyttää, ja se sakemanni osui ensimmäisenä hollille. Ammutaanko minut, herra kapteeni?
Kapteeni hätkähti.
– Ammutaanko? Ei sentään. Saksalaisia on kielletty seurustelemasta siviiliväestön kanssa. Vääpeli Wölke liikkui omalla vastuullaan. Koko juttu painetaan villaisella ja teidät lähetetään taas partioon. Mutta ampukaa te Mehtälä tästä lähin vain ryssiä, niistä saatte kunniamerkkejä.
Veikko teki asennon.
– Selvä on, herra kapteeni. Vaan mitenkäs… kun viime kerralla oli puhetta, että jos minusta korpraalia…
– Ylennys on edelleen vireillä. Kun palaatte partiosta, asiasta on jo varmasti tehty päätös. Kysyttävää?
– Herra kapteeni, eikös siitä ylennyksestä yleensä anneta lomaakin?
– Yleensä kyllä, kapteeni Rasi sanoi. – Teidän tapauksessanne asiaa pitää harkita…

Kuukautta myöhemmin Laina Mehtälä sai kirjeen:

”Rouva hyvä,
ikävä kyllä joudun jälleen lähestymään Teitä murheellisessa asiassa. Miehenne, korpraali Veikko Mehtälä, katosi taas jäljettömiin partiomatkallaan. Hädän hetkellä Teitä kuitenkin lohduttanee ajatus, että jos pahin on tapahtunut, miehenne kaatui tälläkin kertaa isänmaan puolesta, uskoen viimeiseen saakka horjumatta taistelumme oikeutukseen ja Jumalan johdatukseen.
Kotipaikkakuntanne pappi tulee kääntymään Teidän puoleenne käytännön järjestelyjen hoitamiseksi.

Täällä jossakin
Jorma Rasi
kapteeni.”

%d bloggers like this: