LUKUNOVELLI: JOHN LEE HOOKER ON KUOLLUT

Tämä novelli ilmestyi alun perin Murhan sävel -antologiassa vuonna 2006 ja sen jälkeen omassa kokoelmassani Kasvot betonissa (2007). Pohjana tuli käytettyä erään paikallisjunassa tapaamani kaverin tarinaa ja omia kokemuksiani levydivarin tuuraajana. Aihe on taas ajankohtainen, kun B.B. King on saattohoidossa. Taas yksi blueslegenda tekee lähtöä.

Kansi: Timo Mänttäri

16462649

 

JOHN LEE HOOKER ON KUOLLUT

 

Tänä aamuna kuulin, että John Lee Hooker on kuollut. Radiossa soitettiin Healeria ja juontaja vittuili perään, että itseään ei bluespappa näköjään onnistunut parantamaan.

Minulta jäi kinkkuvoileipä kesken. Teki mieli hakea ase ja ampua radio, mutta eihän minulla ole asetta. Teki mieli soittaa duuniin ja sanoa pomolle, että pidän tänään rokulia, mutta yhden miehen firmassa se ei oikein onnistunut.

Ei enää John Leetä. Tuli tyhjä olo.

Jotenkin selviydyin junaan ja sillä stadiin. Kotona olisin kuitenkin vain harhaillut orpona levyhyllyltä toiselle ja kuunnellut Hookeria. Liikkeessä voisin samalla tienata jotain. Ainakin teoriassa.

Juhannusaatto. Aamu oli nihkeä, ilma seisoi katukuiluissa. Helleaalto jatkuisi, jos ei ukkonen iskisi. Iso Roba oli hiljainen, naapurin pornokauppakin kiinni. Avasin liikkeen ja panin John Lee Hookerin soimaan. Vinyyliltä, tietysti. Niissä on ainoa oikea soundi, paitsi jos onnistuu jostain löytämään aitoja savikiekkoja. Ne maksavat kyllä maltaita.

Jätin vierailevilla rokkareilla pilatut uudemmat levyt väliin ja aloitin suoraan Vee-Jay-kauden huippubiiseillä 50-luvun lopusta ja 60-luvun alusta. Boogie Chillum, Boom Boom, This Is Hip. Asiakkaita ei paljon näkynyt, mutta mitä niistä. Sain järjestellä hyllyjä, heitellä pisimpään seisoneita levyjä euron laatikkoon ja muistella John Leetä.

Aamupäivän mittaan pääsin muutaman vakiasiakkaan kanssa suremaan yhdessä Hookerin lähtöä. Yksi osti vanhimmasta matskusta kootun kymmenen cd:n halpaboksin, pitäähän sekin olla. Joku muisti Earl Hookerin ja kysyi, oliko se sukua. Ei ollut, niin kuin eivät Albert, BB, Ben E, Bnois, Carole, Freddie, Martin Luther tai Saunders Kingkään olleet keskenään. Eivät ainakaan kovin läheistä.

Puolenpäivän jälkeen sammutin virran takahuoneen kahvinkeittimestä, kopistelin lasikannusta viimeiset kahvit pahvimukiini ja join ne liikkeen edessä kadulla. Nihkeys jatkui. Auringossa oli liian kuuma. Kaupunki oli jo kuollut, liikkeet kiinni tai sulkemassa. Kapakat päivystivät, mutta terassitkin näyttivät tyhjänpuoleisilta.

Vein mukin takahuoneen pöydälle odottamaan maanantaita. Ajattelin sulkea ja lähteä kotiin, mutta sitten Kimi käveli sisään. Tai hoippui, kaljareppu vasurissa kilisten ja avattu pullo toisessa kädessä roiskahdellen.

Broidi nojaili vähän aikaa tiskiin ja puhalteli. Olin tulla känniin sen hengityksestä.

– Mä oon vähän huonossa hapessa, se tunnusti.

– Et oo tosissas, sanoin ja pelastin BluesNewsit tiskiltä.

– Mä oon valvonut kolme vuorokautta putkeen, vähän ylikin. Himassa ei uskalla enää nukahtaa.

– Sitä kannattaa oikeesti varoo. John Lee Hookerkin kuoli eilen himassa nukkuessaan.

– Kuka? Viittasin esille panemaani levykanteen, jossa John Lee lauloi hartaasti mikkiin paidankaulus auki. Big Legs, Tight Skirt jytisi kaiuttimista.

– Aina sä tota neekerimusaa jaksat, Kimi kuittasi.

En kommentoinut, vaikka mieli teki. Isobroidi oli 70-luvulla ensin Hurriganes-fani, sitten diinari ja teddy boy ja seuraavaksi jo diskohile, mitä vain Suosikki sattui kauppaamaan. No, kyllä minäkin Ganesia diggasin, mutta sitten sukelsin kantrin kautta bluesiin.

Nyt Kimi tempaisi vähän bisseä, pyyhkäisi kämmenselällä suutaan ja tarjosi pulloa tiskin yli. Karjalaa läikkyi muovikassitelineelle.

– En mä nyt, mä oon duunissa, selitin.

– Ei väkisin, Kimi sanoi ja ryysti pullon tyhjäksi, laski sen lattialle ja potkaisi kierimään ovelle päin. Ei sentään rikkonut pulloa.

– Sä tiedät Jennan, sen mun nykysen muijan?

Sanoin nopeasti joo. Ajattelin pääseväni vähemmällä.

– Hyvä perse, kivat bosat, ihan ookoo lärvikin noin kolmevitoseks densoks, broidi esitteli silti. Nelivitonen denso, jonka maha vyöryi vyön yli ja naama näytti siltä kuin sitä olisi käytetty muurinmurtajana. Luultavasti olikin, ainakin yritetty. – Muija tuli hulluks.

– Ai jaa.

– Mä olin tiistaina kaikessa rauhassa tiskaamassa, kun Jenna hyökkäs yhtäkkiä takaapäin ja alkoi huitoa mua leipäveittellä ja vaikka millä, mitä vaan käteen osui. Ei sanonut mitään, huitoi vaan. Sen takia mulla on tää lippis.

– No mä jo ihmettelinkin, valehtelin. Broidi oli pitänyt samaa Koffin lippistä toistakymmentä vuotta, siitä asti kun huomasi että hiusraja lähti vetäytymään.

Minulla on sama vika, vetäytyvä hiusraja siis, mutta en ole yrittänyt peitellä sitä. Mieluummin pidän hiukset lyhyinä ja siisteinä.

Kimi laski reppunsa lattialle, kiersi tiskin ja koppasi pääni kainaloonsa. Me ollaan suunnilleen samanpituisia, minä ehkä sentin pari pidempi, mutta Kimi on aina ollut skrodempi. Ja vaikka maha oli kasvanut ja ryhti lysähtänyt, entisellä satamajätkällä oli habaa jäljellä enemmän kuin minulle oli ikinä levylaatikoita kannellessa kehittynyt.

– Mitä… mitä sä nyt? ähkin broidin kainalossa. Paskaisen farkkurotsin alta uhosi vielä tyrmäävämpi haju.

– Tälleen mä otin muijasta kiinni ja puristin niin pitkään, että se rauhoittui.

Puhuessaan Kimi puristi päätäni niin, että silmät uhkasivat pullahtaa ulos.

– Älä… älä helvetissä purista!

– Sori, Kimi sanoi ja irrotti otteensa. – Mä vaan näytin.

– Ei olis tarvinnut, sanoin päätäni tunnustellen. Kallo tuntui ehjältä, mutta tavallistakin hauraammalta.

– Ota tosta saunakalja, Kimi sanoi ja tarjosi minulle repustaan avaamatonta pulloa.

– Okei, sanoin ja panin pullon tiskin alle. En kiittänyt. – Muistatko, kun John Lee kävi Tavalla lokakuussa seitkytyhdeksän? Mä olin vasta seittemäntoista enkä päässyt sisään, vaikka lainasin sun henkkaria.

Sillä aikaa Kimi otti jo uuden pullon repustaan ja avasi sen tiskin reunaa vasten. John Lee vaihtoi biisiä. I Love You Honey.

– Vittu, kolmeen päivään ja yöhön uskaltanut nukkua, Kimi sanoi. – Tiiä mitä se keksii. Herään vielä joku aamu ilman päätä. Noloa mennä pubiin sellasena, mihin sitä bissenkään heittää.

Katsoin isoa John Lee -julistetta seinällä, Buddy Guyn ja Muddy Watersin välissä. Se oli Healer-levyn ajoilta, 80-luvun lopulta. Siinä oli aito nimikirjoitus. Äijä poseerasi kalliissa tummassa liivipuvussa, punainen neilikka napinlävessä ja kraka kaulassa, gangsterihattu päässä, käsi lantiolla ja toinen peukalo housuntaskussa. Rentona, silmät kiinni.

– Mä näin Hookerin livenä PuistoBluesissa yheksänyks, sanoin. – Se oli silloin jo vanha patu, päälle seittemänkymppinen, jammaili enimmäkseen jakkaralta mutta lujaa meni. Paras keikka mitä mä oon ikinä nähnyt, ja mä oon nähnyt monta.

– Hulluhan se on aina ollut, Kimi sanoi ja hörppäsi lisää olutta. – Sen takia mä rakastankin sitä. Eikä kai mun kanssa kukaan ihan terve viihtyiskään. Mutta tää meni vähän liian pitkälle.

Aloin tajuta, että Kimiä voisi olla vaikea saada mukaan suremaan John Leetä. Pitäisi yrittää päästä broidista eroon ja palata Keravalle. Siellä oli taatusti vielä kuolleempaa kuin stadissa. Helppo päästä hautajaisfiiliksiin.

– Et viittis heittää viiskymppistä? Kimi kysyi äkkiä.

– Jaa niiden entisten kolmen huntin lisäks?

– Vittu, sitä puukolla perssilmään joka vanhoja muistaa. Jeesaisit nyt vähän broidias. Tars päästä johonkin koisaa, eikä se oo ilmasta.

– Mee Puistolaan, esitin.

– Mutsille, vai? Sitä jeesustelua kestä erkkikään. Mä en yhtään ihmettele, että faija delas niin äkkiä sen jälkeen kun mutsi tuli uskoon. Se olis varmaan tehnyt itsarin jos olis uskaltanut.

– Voi olla.

Varoin visusti tarjoamasta yösijaa. Viimeksi broidi oli oksentanut levyhyllyyn, onneksi rockpuolelle ettei mitään korvaamatonta tärveltynyt. Mutta toista kertaa en enää vaarantaisi blueskokoelmaani.

– Eiks tää musa tosiaan herätä sussa mitään tunteita? yritin, kun John Lee heitti hitaan soolon ja bändi seurasi kitaristin arvaamattomia kiemuroita parhaansa mukaan.

– Totta vitussa, Kimi sanoi ja irvisti. – Närästäähän tää. Joka biisi samaa jollotusta, vuorotellen hitaana ja nopeena. Beibi lähti, fyrkat meni, juna jätti, buutsit hukkui. Kylmä kivi pään alla ja maantie kotina. Sama kuin tangoa kuuntelis, mutta jenkkimurteella ja vähän eri rytmillä.

– Mä oon aina sanonut, että tango on suomalaista bluesia.

– Sä nyt suollat suustas paskaa niin että kaupungin on ihan turha ostaa kemikaaleja istutuksille. Palkkais vaan sut.

Teki mieli heittää Kimmille jotain luuserista, joka ei saa pidettyä muijaansa kurissa, mutta tiesin mitä siitä olisi seurannut. Vastaheitto luuserista, joka ei löydä itselleen muijaa, vaikka pitää puotia pornokaupan vieressä. En ollut ikinä tajunnut, mitä se liittyi mihinkään, mutta niin minun ja Kimin keskustelut olivat sujuneet jo monta vuotta.

– Kuule Tero, Kimi sanoi äkkiä hiljaa.

Katsoin Kimiin ja jäin tuijottamaan sitä. En muistanut, olinko ikinä nähnyt sitä niin rämettyneenä. Eikä se loppujen lopuksi vaikuttanut edes hirveän känniseltä. Ihan vain väsyneeltä. Silmäluomet riippuivat kuin kilon hiekkapussit. Valkuaiset verestivät. Naama oli tavallista kelmeämpi, kuin siinä olisi ollut kalvo päällä.

Trouble Blues, lauloi John Lee. Kimin naamassa se näkyi. Kaikessa soi blues.

– Muistatko silloin viimeks kun mä punkkasin sun kämpilläs? Kun Jenna joutui sitten vähäks aikaa lataamoonkin?

– Muistan.

– Muistatko, kun sä ihmettelit mihin sun plattas oli hävinnyt? Jotain bluesinrenkutusta just, sinkkuja tai savikiekkoja tai mitä ne oli?

Nyökkäsin.

– Mun kaikki kolme alkuperäistä John Lee Hooker -savikiekkoa, ja viis kuuskytluvun sinkkua samalta äijältä. Mä maksoin niistä Lontoossa itteni kipeeks, ja mä sain ne vielä halvalla. Ne oli ihan minttejä.

– Mähän sanoin sillon, että mä myin ne Hietsussa ja ostin rahoilla brenkkua. Varmaan muistat.

Aloin kiihtyä. John Lee Hooker oli kuollut, ja oma broidi väänsi veistä avoimessa haavassa. Mihin hittoon Kimi oikein tähtäsi?

– Ota bissee, Kimi tarjosi. – Sun kandeis vähän relaa. Jätkä on kuin perseeseen ammuttu levykauppias.

– Mitä sä nyt oikein selität? tiukkasin.

– Mitäkö mä selitän? Kimi kysyi ja virnisti typerästi. Sillä naamalla ei paljon parempaan pystynyt.

– Ne platat on mulla himassa. Mä voisin antaa ne sulle takas kiitoksena siitä, että sä lainaat mulle huntin…

– Mun omat levyni! parkaisin.

– …mutta mä en uskalla mennä himaan, kun ei tiedä millä päällä Jenna on. Et sä viittis…?

En ikinä, ajattelin. Se hullu amatsonihan viuhtoisi minut hetkessä viipaleiksi. Ja mitä iloa minulla silloin olisi levyistäni, vaikka saisinkin ne takaisin? Mutta huomasin nyökkääväni taas.

– Hienoa, Kimi sanoi. – Anna huntti niin saat avaimen.

– Turha luulo. Mä maksan levyt vasta sitten kun ne on mulla kädessä.

Kimi kohautti olkapäitään ja huokaisi.

– Sä oot vitun epäluulonen mies.

– Ei tällä alalla muuten pärjää, sanoin. – Mee ulos venaa, mä lasken kassan ja suljen liikkeen.

– Miks mun pitää mennä ulos?

– Arvaa kolme kertaa.

Ajoin broidin kaljakasseineen kadulle ja lukitsin oven. Laskin kassan, melkein satkun verran plussaa kuitenkin. Kannatti lähteä stadiin. Jätin kolikot koneeseen ja koneen auki, piilotin setelit takahuoneeseen Howling Wolfin elämäkerran väliin. Sammuttelin valot, paitsi näyteikkunasta, viritin hälyttimen ja lähdin.

Käveltiin kuuman kuolleen kaupungin läpi assalle. Asfaltin pikipaikat tarttuivat kengänpohjiin. Maija lipui ohi Manskulla, koukut tuulettivat kyynärpäitään. Vanhan kattoterassilla sentään yritettiin möykätä vanhaan malliin, mutta sekin kuulosti vähän väsähtäneeltä.

Ajettiin metrolla Villiin Itään. Kauppakeskus oli vielä auki, siellä oli vartijat ja vähän muutakin väkeä. Jopa muutama ostava asiakas.

Annoin Kimille vitosen etumaksua ja sain siltä kämpän avaimen. Jätin jätkän pubiin istumaan. Sieltä sen löytäisi. Se sanoi luottavansa, etten tekisi oharia.

– Sä tiedät, mitä siitä seurais.

En tiennyt, enkä halunnutkaan tietää. Epäilin kyllä, etten löytäisi broidin kämpiltä ensimmäistäkään Hooker-levyä, mutta pienikin mahdollisuus riitti. Kun John Lee nyt oli kuollut, minulla oli velvollisuus yrittää palauttaa kokoelmani entiselleen.

Kävelin kilsan verran Itäkeskuksen autioita katuja. Musta T-paita liimaantui selkään kiinni. Vaisu tuuli leyhäytteli roskia, ja niitä riitti. Mietin Kimin elämää. Jatkuvaa dokaamista ja rahapulaa ja tappelua muijan kanssa. Tajusin, miksei broidi kuunnellut bluesia. Sehän eli sitä.

Ei käynyt kateeksi. Ei niin tippaakaan.

Kimin ja Jennan talon pihapenkillä kolmikymppinen jätkä veti sikeitä tyhjä kossupullo jalkojen välissä. Yksinäinen pikkutyttö antoi vauhtia rengaskeinulle, joka oli revitty irti toisesta kiinnityspultistaan ja näytti muutenkin aika entiseltä.

– Faija simahti, tyttö sanoi minulle ja virnisti. – Mä pääsen kattoo kokkoa!

Nyökkäsin ja onnittelin. Jatkoin matkaani rappuun.

Kolmas kerros. Päätin kävellä. Ekalla tasanteella vilkaisin ikkunasta ulos. Tyttö oli kadonnut pihasta. Ehkä se oli hyvä enne, ehkä ei. Mistä minä tiesin?

Kuulostelin pitkään asunnon oven takana. Ei ääntäkään. Muuten talossa kyllä metelöitiin kotitarpeiksi. Joku paistoi lettuja, joku vanhoja hikisiä jumppatossuja. Ainakin kärystä päätellen.

Kurkistin postiluukusta, mutta näin vain välioven. Siinä oli ikävä ruhje. Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Naapurikämpissäkään ei reagoitu millään lailla.

John Lee Hooker oli kuollut, ja minä vain luuhasin rappukäytävässä.

Ulkona pimeni äkkiä. Tummista pilvistä singahti ensimmäinen salama, mutta jyrähdystä sai vielä odottaa. Ikkunaan ja peltikattoon alkoi ropista vettä, koko ajan lujempaa. Ukkonenkin lähestyi. Pihapenkillä mies kastui, ja kossupullo täyttyi hänen sylissään.

Kun salama taas iski ja heti perään jyrähti, epäilykseni heräsivät. Vähän myöhään, mutta parempi niinkin. Entä jos broidi olikin puristanut Jennaa päästä vähän liian lujaa? Jospa Jenna ei enää vaaninutkaan broidia? Jospa broidi vain kuvitteli niin ja vietti muutaman yön kuolleen muijansa kanssa kahden, piti sitä koko ajan silmällä ettei se päässyt yllättämään, vaikka toisella oli kallo murskana?

Tai jos… jos broidi oli tänä aamuna tajunnut tilanteen ja saanut päähänsä sysätä tapon minun syykseni? Kun poliisi tulisi Kimin hälyttämänä paikalle, minä olisin samassa kämpässä kuolleen Jennan kanssa ja väittäisin hakevani sieltä olemattomia levyjä. Siinähän selittelisin.

Paskanmarjat, ajattelin. Kimi oli ehkä kusipää, mutta Kimi oli kuitenkin broidi. Isobroidi vielä. Ei se tekisi sellaista temppua minulle.

Haowhaow haowhaow, niin kuin John Lee lauloi.

Joskus piti luottaa ihmiseen. Kimiinkin. Kaivoin avaimen taskusta ja sovitin oveen. Työnnyin sisään, suljin ovet. En sytyttänyt valoja. Katselin ympärilleni hämärässä. Haljennut seinäpeili, nyrkinjälki kipsilevyssä. Pesemättömiä astioita. Tyhjiä pulloja, kioskiruoan tähteitä, tyhjiä lääkepakkauksia, käytettyjä kortsuja. Sieraimiini tunkeutui vahvoja hajuja, elämän hajuja. Siellä asui blues. Vedin sitä kiivaasti henkeeni.

Kuulin vain ukkosen ja sateen. Ja oman rahisevan hengitykseni, omat epätasaiset sydämenlyöntini.

– Jennaa…! Ootko sä täällä?

Ei vastausta.

Oliko Jenna kuollut vai lähtenyt pois? Vai napannut pillerin, että sai nukuttua? Löytäisinkö levyni vanhasta leipälaatikosta makkarin lipaston päältä, niin kuin Kimi oli sanonut?

Makkarin ovi oli auki, pimennysverho ikkunassa. Sänky oli petaamatta, mutta siinä ei ollut ketään. Räväytin verhon ylös ja tsekkasin sinivalkoisen peltisen leipälaatikon. Siellähän ne, kansineen ja päällyspapereineen ja suojamuoveineen. Puhtaina, koskemattomina.

Taas välähti ja jyrähti. Kuin tehosteeksi. Salaman valossa välähti jokin muukin: pitkä sahateräinen leipäveitsi nurkassa makuuhuoneen oven takana. Näin sen ikkunasta, ja näin myös Jennan joka piti veistä kädessään. Mustavalkoraidallinen tukka hapsotti hurjana vähän joka suuntaan. Tummat silmät loistivat hiusten alta luonnottoman kirkkaasti. Likaisenvalkoisen yöpaidan helman alapuolelta näkyi paljaat ruskettuneet sääret ja jalat.

Veitsikäsi kohosi.

– Vitun jätkä, Jenna kähisi. – Saatanan hullu.

John Lee Hooker oli kuollut, mutta minä olin saanut takaisin kadonneet levyni. En olisi millään raaskinut laskea niitä käsistäni. Arvelin kuitenkin, että ne olisivat paremmassa turvassa leipälaatikossa. Panin ne helläveroen takaisin sinne ja suljin kannen. Sitten käännyin.

Jenna seisoi yhä nurkassa, veitsi koholla. Salama välähti taas, ja Jenna hätkähti. Antoi veitsikäden laskea ja veitsen pudota.

– Mitä sä täällä teet?

– Tulin hakemaan plattojani. Kimi pölli ne ajat sitten.

– Ja nyt sulle juolahti mieleen tulla hakemaan ne. Juhannusaattona.

– Niin.

Jenna kohautti olkapäitään, pyyhkäisi hiuksia silmiltään.

– Maistuuko bisse? Jääkaapissa pitäis olla vielä…

Jenna poimi veitsen lattialta muina naisina ja lähti keittiöön. Seurasin varovasti. Jenna laski veitsen tiskipöydälle ja otti jääkaapista pari Karjala-tölkkiä, paljon muuta siellä ei ollutkaan. Hän raivasi keittiön pöydästä tilaa ja viittasi minut istumaan.

– Venaa vähän, mä käyn veskissä…

Ikkuna oli auki. Sade ropisi peltiin kuin marisätkän hidastaman bluesrumpalin palikka. Vedin henkeä, maistoin kitkerää olutta. Siinä oli elämän maku.

Jenna palasi. Hän oli pessyt vanhat meikit naamaltaan ja harjannut hiuksiaan. Valo tuli ulkoa katulampusta ja salamoista.

– Kimi oli oikeessa, sanoin ja kohotin tölkkiäni. – Sä et oo pahannäkönen.

– En vai? Jenna sanoi ja kolautti tölkkinsä minun tölkkiäni vasten. – Et säkään.

Hän valehteli, mutta ei se mitään. Minä en.

– Mä voisin olla paremmankinnäkönen, Jenna jatkoi. – Mutta mä oon valvonut kolme vuorokautta putkeen, vähän ylikin. Täällä ei uskalla enää nukahtaa.

– Kimin takia, vai?

Jenna nyökkäsi, pyyhkäisi sitten hiukset silmiltään. Tummista silmistä tuli lisävaloa hämärään, eikä se enää ollut mitään hullun kiiltoa.

– Mä olin tiistaina kaikessa rauhassa tiskaamassa, kun jätkä hyökkäs yhtäkkiä takaapäin ja alkoi huitoa mua leipäveittellä ja vaikka millä, mitä vaan käteen osui. Ei sanonut mitään, huitoi vaan. Kato mitkä jäljet…

Jenna kumartui pöydän ylle ja nosteli hiuksiaan, paljasti tuoreita rupia päälaestaan. Katulampun kajossa ne tosiaan näyttivät veitseniskujen jäljiltä.

– Onneks ei osunut naamaan, sanoin.

– Sanos muuta, Jenna sanoi ja suoristautui tuolillaan. – Ja onneks mulle osui tiskipöydältä lettupannu käteen, just kun Kimi oli saamassa mun pääni kainaloonsa. Huitasin taaksepäin niin lujaa kuin jaksoin, osuin kai ohimoon. Jätkä kaatu laakista. Mä kiskoin sen käytävään, heitin kengät ja rotsin ja lippiksen ja repun perään ja huusin, että himaan ei oo ihan heti tulemista, jos haluu pysyy hengissä.

– Ilmankos se lähetti mut.

– Hyvä että sä et päässyt hengestäs, Jenna sanoi. – Musta sä oot aina tuntunut mukavalta kundilta.

– Mukavalta, joo, huokasin. Niinhän ne naiset sanoivat. Mutta ketä kiinnosti mukava kundi, kun renttujakin oli tarjolla?

Jenna oli jo vaipunut omiin ajatuksiinsa.

– Ainahan Kimi on ollut hullu, ja sen takia mä oon sitä rakastanutkin. Mutta tää oli vähän liikaa. Mä luulen, että mä hankin oman kämpän. Heti maanantaina, kun asuntotoimisto aukee.

– Mitä jos Kimi tulee takas ennen sitä?

– Noo, mä otan leipäveitten tai paistinpannun tai jotain…

– Mut jos sä vaikka nukahdat etkä herää ajoissa?

Jenna otti pitkän hörpyn olutta ja mietti. Kohautti sitten olkapäitään.

– Mihin mä täältä lähtisin?

– Keravalle, sanoin ennen kuin ajattelin. Olin kai juonut liikaa olutta tai jotain.

– Sun kämpilles, vai?

– Siks aikaa että saat uuden kämpän itelles, kuulin sanovani.

Jenna hyppäsi pystyyn ja kiersi pöydän, halasi minua ja kuiskasi korvaani:

– Mähän sanoin, että sä oot mukava.

– Mä tilaan taksin.

– Onko sulla varaa?

– Ei, mutta mitä siitä. Mä haluun elää.

Join olueni loppuun sillä aikaa, kun Jenna pakkasi kamppeensa ja puki päälleen. Hän meikkasi vielä eteisen haljenneen peilin edessä, kun taksi jo odotti kulmalla ja minä hänen kassiensa kanssa ovella.

Rapussa Jenna tarttui käsivarteeni, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Juoksimme sateen läpi autoon, takapenkille molemmat. Kuski pani Jennan vaatekassit takaluukkuun. Jenna suuteli minua. Hän maistui tuoreelta huulipunalta. Mansikanmakuiselta.

Jenna nukahti kainalooni jo alkumatkasta. Kuuntelin hänen hengitystään, nuuhkin hänen tuoksuaan. Silitin varovasti hänen hiuksiaan ja pyyhkäisin sormenpäälläni sadepisaroita hänen otsaltaan. Katselin, miten hän liikutti silmiään luomien alla tai rypisti nenänvarttaan. Tunsin hänen lämpönsä.

Kun tultiin viitostielle, radiossa muistettiin John Lee Hookeria kappaleella Don’t Look Back. En katsonut taakseni, vaikka muistin, että levyni jäivät makuuhuoneen leipälaatikkoon.

Tiedä miten tässä käy. Tappaako Kimi tai Jenna minut vai jäänkö henkiin, rakastuuko Jenna minuun vai ei. Ei mitään väliä.

John Lee Hooker on kuollut, mutta minä elän.

Ainakin tällä hetkellä.

(© Tapani Bagge 2015)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: