LUKUNOVELLI: MAANANTAI

Havannan kuun kunniaksi julkaisen täällä novellin, jossa kirjan päähenkilöt, Häkkisen veljekset Make ja Jamppa, tekivät ensimmäisen keikkansa. Alun perin novelli ilmestyi RikosPalat-lehdessä (1987-1988), johon myöa valikoin ja suomensin ulkomaisia novelleja, pidin dekkarialan uutispalstaa ja arvioin kirjoja. ”Maanantai” oli toinen julkaistu novellini. Tarkoitus oli tehdä RikosPaloihin lisää Häkkisen veljesten seikkailuja, mutta lehti ehti kuolla alta. Myöhemmin tein novellista kuunnelmaversion, jonka pohjalta Esko Salervo tilasi ja Kari Paljakka ohjasi Radioteatterille sarjan Kovan onnen viikko (1995). Siinä veljekset yrittivät joka viikonpäivä jotakin keikkaa, joka ei aivan sujunut suunnitelmien mukaan. Maanantai ilmestyi myös novellikokoelmassa Kasvot betonissa (Tammi 2007).

Häkkisen kovaonniset veljekset ovat myös usein olleet mukana yhtä kovaonnisen serkkunsa, lakimies Onni Syrjäsen seikkailuissa.

MAANANTAI

 

Pankissa oli ruokatuntiruuhka pahimmillaan. Kevättalven masentamat ihmiset jonottivat päästäkseen eroon tilistään. Taisi olla viidestoista päivä. Menin pääkassalle jonoon, Make jäi ovensuuhun vahdiksi kainalosauvoineen ja paketoituine jalkaterineen.

Edelläni oli puolenkymmentä ihmistä. Ne haisivat märältä, hieltä ja vahvalta hajuvedeltä. Minulla oli pipo päässä. Olin leikannut siihen silmänreiät mutta pidin sitä vielä ylhäällä, niin että se näytti ihan tavalliselta mustalta pipolta. Palttoon taskussa kahisi Anttilan muovikassi ja toisessa tuntui kylmä revolverin perä.

 

Pari tuntia aikaisemmin Make oli kysynyt Perhelässä:

– Mitä jos ryöstettäis pankki?

Minä vajensin tuoppiani enkä sanonut mitään. Olut maistui karvaalta. Ei olisi pitänyt ottaa Koffia.

– Mitäs sanot? Make tiukkasi. – Eikö oo hyvä idis?

Katsoin Makea, katsoin kapakkaa. Pikkuveli oli vielä pitempi kuin minä, laihempi ja kuusi vuotta nuorempi. Se oli värjännyt tukkansa mustaksi ja sillä oli hurmauskiehkura otsalla ja nahkarotsi ja farkut. Se näytti olevan tosissaan. Muut eivät jaksaneet innostua. Kai niillä oli kestämistä omissa pikku-ukoissaan.

Istuttiin maaliskuista maanantaiaamua Perhelän nuorisopuolella. Levyautomaatti kuulutti viidettätoista yötä, räntä valui ikkunaa pitkin. Väkeä oli vähän mutta sitäkin krapulaisempaa. Minulla ja Makella oli ensimmäinen tasoittava puolessavälissä eikä toisesta tietoakaan. Ei edes näkynyt ketään, jolta olisi voinut irrota aravaa.

Make odotti vastausta kieli pitkällä. Minä kysyin:

– Luuletko sä tosissas, että meistä olis siihen?

– Miksei olis. Onhan me tehty vähän kaikkee.

– On tehty joo. Mutta missään ei oo menestytty.

– Olithan säkin vuoden päivät postissa. Voisit olla vieläkin, jos et olis lähtenyt kaljalle kesken kannon ja törmännyt täällä pomoos.

– Onko se nyt sitten jotain menestystä? Raahautua aamukuudelta postiin, oli kunto mikä hyvänsä, heitellä ja läprätä puolinukuksissa piiri kasaan ja työnnellä niitä typeriä lastenvaunuja ympäri Keravaa! Räntäsateessa, metrin kinoksissa, pääkallokelillä… Tapella typerien ihmisten kanssa hissistä, ravata typeriä rappusia, pakoilla typeriä koiria ja jakaa vielä typerämpiä ristisiteitä. Jos se on susta menestystä, sä saat työntää sen ihan minne haluut. Kunhan et tyrkytä sitä mulle.

Make katsoi minuun, muttei tainnut paljon kuunnella. Jatkoin silti:

– Sä ajattelet muutenkin ihan liikaa. Sä kävit iltalukion, ja mitä hyötyä siitä oli sulle? Ei mitään. Sä kannat vieläkin laastia samalle saatanan firmalle samalla saatanan mikkihiiripalkalla. Oisit ees mennyt johonkin kurssille, oisit nyt ammattimies ja saisit kunnon liksaa.

Make pani tupakan palamaan, rutisti tyhjän askin tuhkakupin viereen pöydälle. Poltteli ja tuijotti ikkunaan. Ajatuksissaan se varmaan jo kieriskeli rahoissa kuin Roope Ankka.

Aamupäivä kului, mitään ei tapahtunut. Tuopit tyhjenivät itsestään. Naamat vaihtuivat, mutta tuttuja rahamiehiä ei näkynyt. Ehkä siksi, etten juuri tunne niitä.

Sitten duunarit alkoivat valua ruokatunnille. Minä olin jo lähdössä, en tiedä mihin, kun Make laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

– Oisko sulla maksaa nyt se viissataa, minkä sä vippasit viime kuussa? Mulla on ollut vähän heikkoa tän koiven kanssa, ja eukko mankuu jatkuvasti ruokkoja. Se uhkaa vetää mut rosikseen, ja mulla on vielä vanhat pohjat siitä kioskikeikasta. Mä lennän jumankauta Nokalle, jos en mä äkkiä saa jostain paalua.

– Etkö sä vois venaa ens viikon perjantaihin? yritin. – Mä saan kato Kelasta silloin fyrkkaa. Sossusta ne ei anna, mä oon vielä karenssissa sen farkkujutun takia… kais muistat, mä menin pyytää hynää byysiin, vaikka olin vasta edellisellä viikolla saanut ja dokannut ne. En kai mä nyt voinut muistaa…

– Mä muistan. Ja mä voisin kyllä venaa vaikka ens vuoteen, mutta mä luulen, että Manti ei suostu. Mulla on jo puoli vuotta rästissä, eikä näillä päivärahoilla paljon maksella… Helvetin klappi, piti senkin nyt mennä katkeemaan! Vaikka saihan siitä rokulia.

Make katsoi minuun kuin nälkiintynyt nallekarhu. Aavistin pahaa, mutta jalkani laskivat minut takaisin tuolille.

– Vitut, sanoin. – Nyt on maanantai, eikä mulla oo latin latia. Sama kai se, oonko mä köyhä kiven sisässä vai täällä.

– Älä sano tolleen, Make paheksui. – Me onnistutaan. Meistä tulee rikkaita ja komeita. Kaupungin tavoitelluimmat poikamiehet.

– Vähintään, sanoin. – Mitä pankkia sä oot ajatellut?

 

Jono eteni hitaasti. Omatekoinen kommandopipo kuumotti päätä, joten panin pipon taskuun. Hetken päästä panin sen taas päähän, että saisin sen nopeasti silmille. Avasin palttoonnappeja ja tajusin, että alta näkyi Tarjan neuloma villapusero. Siinä oli väriä kuin laskettelupuvussa. Panin napit kiinni ja mietin, mitä Tarja mahtaisi sanoa, jos soittaisin ja sanoisin, että rosvottiin tässä broidin kanssa pankki. Tuskin se edes kuuntelisi loppuun asti. Sanoisi vain että haista ite ja lämäisi luurin korvaan. Niin se oli tehnyt jo puolisen vuotta.

Make oli asettunut mukavasti nojatuoliin, pannut kepit nojalleen pöytää vasten ja syventynyt pankin mainoslehteen. Oli siinä minulla postaaja. Yritin antaa sille merkin, että vilkuilisi vähän ympärilleen. Vislasinkin pari kertaa, mutta lopetin kun ihmiset alkoivat katsoa pitkään. Make vain luki lehteään.

Sitten tuli minun vuoroni. Kassa hymyili pirullisesti ja nosti lapun luukulle.

– Minä voin ottaa tähän, olkaa hyvä.

Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin, että sanat oli tarkoitettu minulle. Pääkassan viereen oli tullut uusi nainen, paksusti meikattu vanha kana. Se hymyili ilman piruja. Kai se oli onnessaan, kun sai minut asiakkaaksi. En kyllä ymmärtänyt, minkä takia.

– Yhym, sanoin ja harppasin luukulle.

Muu jono seurasi kuin vaunut veturia. Odotin, että nainen laskeutui tuolilleen ja oikaisi hameensa. Kumarruin sitten kuiskaamaan:

– Rahat tänne.

– Ja miltähän tililtä?

– Ei mulla oo täällä tiliä. Tämä on ryöstö.

Nainen ei silmäänsä räpäyttänyt.

– Niin mikä? se kysyi kuin ei olisi kuullut tai saanut selvää.

– Ryöstö. Mä haluun että sä panet koko käteiskassas tähän muovikassiin. Muuten mä ammun.

– Mihin muovikassiin?

Yritin pysyä rauhallisena. Kaivoin kassin taskusta ja työnsin sen tiskin yli.

– Mulla on asekin, sanoin varmuuden vuoksi.

– Älä?

– Joo, sanoin ja vilautin reukkua taskunsuulla. – Ja jos et sä anna mulle rahoja, mä pian ammun.

– Niinku lehmä, vai? nainen sanoi väsyneesti. – Et sä tolla starttarilla saa aikaan muuta kuin korkeintaan vähän meteliä. Mutta voin mä nää rahat sulle antaa, ei mulla oo penniäkään kiinni tässä lafkassa. Jos sä haluut poliisit perääs, se on sun asias.

Nainen avasi lippaan ja tyhjensi sen tiskin alla muovikassiin. Muut näyttivät keskittyvän omiin rahahuoliinsa. Nainen nosti katseensa minuun ja fyrkat tiskille. Kassi oli puolillaan, se mahtui hyvin luukusta. Otin sen vasempaan käteen ja ajattelin, että tämähän menee hyvin.

Kun käännyin ovelle päin, kulunut palttoontasku räsähti rikki revolverin painon alla. Reukku putosi lattialle ja laukesi.

Pamaus kaikui pankkisalissa kuin tykinjysy. Paniikki oli heti valmis. Naiset kirkuivat, miehet maastoutuivat ja pikkulapset hihkuivat riemusta. Huomasin äkkiä seisovani yksin keskellä lattiaa.

Kumarruin poimimaan reukkua lattialta ja tajusin, etten ollut vieläkään vetänyt pipoa silmille. Rupesin vetämään, vasurilla tietysti, ja muovikassista varisi lattialle setelisade. Sain pipon silmille, mutta silmäaukot eivät suostuneet osumaan kohdalleen. Kiskaisin koko pipon helvettiin ja sulloin kassiin sekä pipon että aseen ja niin paljon rahaa kuin yhdellä kahmaisulla sain.

Sillä välin oli Makekin ehtinyt kohota kepeilleen ja konkata ovelle. Ovi vain ei auennut. Se pönttö yritti vetää, vaikka ovessa luki selvästi että työnnä. Minä menin ja tyrkkäsin oven auki. Make horjahti nenä edellä tuulikaappiin. Kipsijalkaan taisi sattua, mutta pikkuveli könysi sisulla pystyyn. Ei edes kironnut ääneen.

Jotenkin me päästiin pankista ulos. Sitten me pysähdyttiin ihmettelemään. Kummallekin jysähti yhtä aikaa mieleen, että olisi ollut hyvä järkätä pakoauto etukäteen.

Taivas oli valjunharmaa, muttei enää jaksanut työntää räntää. Ihmiset talsivat sohjossa ja väistelivät autojen lennättämää kuraa. Kadulla kukaan ei vilkaissutkaan meihin, mutta rauha voisi pian rikkoutua. Piti keksiä jotain, ja vähän äkkiä.

Minä ihmettelin vielä, kun Makella välähti. Se näytti sormellaan kadunlaitaan pysäköityä tummanpunaista pikku-Fiatia ja sanoi:

– Otetaan toi.

Hiivatissa oli kuski ratin takana, ikkunat huurussa ja pellit reippaasti ruosteessa. Make kömpi muina miehinä takapenkille. Minä annoin muovikassin Makelle, istuin eteen ja vedin oven kiinni.

– Asemalle pitäis päästä, keksin sanoa.

Kuski oli paksu vanha äijä, sillä oli öljyläikkäinen tikkitakki ja venemallinen karvalätsä. Se katsoi meitä ensin suu auki, risat hampaat paistoivat pyöreän sänkisen naaman keskeltä. Sitten se yritti käynnistää.

Ei inahtanutkaan.

Äijä kääntyi meihin päin. Se haisi autokorjaamolta ja vanhalta hieltä.

– Suatanhan minä viijjäkkii, jos tyrkkeette kotteron käöntiin.

Savolainen vielä. Olisihan se pitänyt arvata.

– Mee sä Jamppa, Make sanoi. – Mulla on toi jalka.

– Mulla on kaks, huokasin ja nousin työntämään.

Pankissa näkyi liikettä, mutta kukaan ei tullut vielä ulos. Poliisiauton sireeni ulvahti parin korttelin päässä, laitoksen suunnalla. Hälytys oli jo varmaan tehty.

Fiatia ei ollut kovin raskas työntää. Vaikeampaa oli löytää jalansija sohjon peittämältä jäiseltä asfaltilta ja kämmenensija hauraasta pellistä. Takaikkunan nuhruinen tarra mainosti Ryhäsen Romuttamoa Talmassa.

Risteykseen oli matkaa muutama kymmenen metriä, siitä asemalle satakunta. Kärry käynnistyi jo ennen risteystä. Hyppäsin kyytiin. Äijä kurvasi komeasti asema-aukion laitaan ja sanoi:

– Olokeepa hyvä, silivuplee.

Olimme hyviä, nousimme kyydistä. Poliisiauton sireeni pysähtyi pankin tienoille Aurinkomäen taakse. Savolaisukko veti oven kiinni ja ajoi tiehensä. Pakoputki paukkui ja savutti kuin ihmeauto Chitty Chitty Bang Bangissa.

– Kato, neloselle tuli just juna! Make huomasi.

Rynnättiin tunneliin. Make koikkelehti kepeillään niin lujaa, että minä sain panna juoksuksi. Ihmistä tuli vastaan kuin meren mutaa, värikkäämmissä kuteissa vain. Juna oli jo lähdössä, mutta ovi aukesi vielä. Me istahdettiin ensimmäiseen välikköön ja huokaistiin yhteen ääneen.

– Hyvinhän se meni, loppujen lopuks, Make sanoi. – Vähän mä säikähdin, kun se savolainen rupes kyselee, että mitä teillä siinä kassissa on. Onneks mä keksin sanoo, että se on vaan roskapussi. Sun piti muka aamulla viedä se roskiin mut se unohtui käteen.

Kuulin Maken puheesta vain alun. Sitten aloin ihmetellä. Juna hidasti vauhtiaan, vaikka oltiin vasta Kurkelan suoralla. Kytömaalle oli vielä ainakin puoli kilometriä.

– Mitäs helvettiä tää nyt meinaa? sanoin. – Onko täälläkin jo joku seisake, vai?

– En mä tiedä, Make sanoi selvästikin omissa ajatuksissaan.

Juna ei vain hidastanut. Se pysähtyi. Konnari lähti tulemaan toisesta päästä junaa. Se tuli suoraan meitä kohti. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että me oltiin ainoat matkustajat koko vaunussa.

Koko junassa.

Minulla leikkasi. Jälkijunassa, niin kuin tavallista.

– Arvaa mitä, sanoin Makelle. – Tää on K-juna.

– Ai jaa, Make sanoi hajamielisesti. – Meinaako se, että tää pysähtyy Kurkelassa?

– Tavallaan. Se meinaa sitä, ettei tää mee Keravaa pohjosemmaks. Paitsi puoleks tunniks seisomaan tänne Kurkelan suoralle.

Make ei vieläkään näyttänyt tajuavan. Konnari puhui tullessaan radiopuhelimeen, kyttäsi meitä ja nyökkäili. Häijyn näköinen äijä, takuulla entinen nyrkkeilijä tai painija tai jotain. Poliisiauton sireeni kuului nyt jo vaimeana ja tuntui loittonevan. Pellonlaidan kerrostalot varmaan vääristivät kaikua. Ääni oli taatusti lähestymässä ja mukana tulisi koko auto, jepareineen päivineen.

Pomppasin pystyyn ja kiskoin pikkuveliä mukaan.

– Äkkiä nyt, hoputin. – Me päästään vielä ulos tosta samasta ovesta mistä me tultiin, eikä tästä oo pitkä matka Sipoon mettiin. Me voidaan tanssia susien kanssa Sikakorvessa sen aikaa, että tilanne rauhoittuu. Onhan meillä paalua, että saadaan lenkkiä ja gepardia.

Make puisti surkeana päätään.

– Meillä oli paalua. Mä muistin äsken, että se kassi jäi sinne Fiatin takapenkille.

Konnari oli jo viimeisessä osastossa ennen meitä. Poliisisireeniä ei enää kuulunut. Olivat varmaan sammuttaneet sen etteivät hermostuttaisi meitä. Ehkä ne luulivat, että meillä oli oikea revolveri.

Se siitä, ajattelin. Kiven sisään mentiin niin että rytisi. Vajosin takaisin penkille ja kysyin:

– Mitähän vankilaa sä oot ajatellut?

Make ei vastannut. Tuskin olisi edes tiennyt mitä vastata.

Konnari tuli osastoon, vetäisi leveän hymyn leveälle naamalleen ja sanoi:

– Sori, mutta tämä on K-juna. Me jäädään vähäksi aikaa tähän ja lähdetään sitten takaisin Helsinkiin. Mun täytyy ikävä kyllä pyytää teitä poistumaan junasta.

Minä auoin vähän aikaa suutani. Olin ulalla kuin Perhelän puskaradio maaseudun tulevaisuudesta. Makella leikkasi taas nopeammin.

– No me jo tässä ihmeteltiin… Kyllä me lähdetään ihan suosiolla.

Ja niin me lähdettiin. Konnari vielä auttoi Makea laskeutumaan ratapenkalle ja sanoi että ei kestä kiitellä, tämä kuuluu työhön. Sitten se lukitsi oven sisältäpäin ja jatkoi tyhjän röökiosaston läpi kuskin koppiin.

Minä ja Make jäätiin ratapenkalle ihmettelemään.

– Se ei varmaan tiennyt mitään koko ryöstöstä, järkeilin. – Mutta missä ne kytät kuppaa? Johan niiden pitäis olla täällä.

Me tuijoteltiin vähän aikaan tienmutkaan. Ei tullut ensimmäistäkään autoa. Make näytti melkein pettyneeltä.

– Ei ne tuukaan.

– Ei niin. Olisko ne eksynyt jäljiltä asemalla? Ne on voinut luulla, että me hyökättiin siihen Hesaan menevään R:ään. Sehän tuli asemalle just kun toi K lähti liikkeelle.

– Voi olla. Silloin ne varmaan kyttää meitä Pasilassa, vaikka me ollaan vielä Sherwoodissa. Oltiinpas me ovelia!

– Vaikkei ite huomattukaan.

Lähdettiin ylittämään peltoa. Sen toisessa laidassa oli squash-halli, tie, koulu ja kerrostaloalue. Vähän pitemmällä radan varressa näkyivät arabikylän valkotiilitalojen tasakatot. Niiden takana oli joskus ollut metsää. Nyt siellä oli rivitaloja.

– Mentäiskö vaikka hakee ne rahat takas siltä savolaiselta? kysyin, kun päästiin tienlaitaan.

– Mennään vaan, Make sanoi. – Mistä?

– Talmasta. Sillä on siellä romuttamo.

– Mistä sä sen muka tiedät?

– Fiatin takalasissa oli mainostarra: Ryhäsen romuttamo, Talma.

– Ei varmaan kannata mennä aseman kautta.

– Ei varmaan, sanoin ja lähdin talsimaan tienlaitaa Kytömaan suuntaan.

Make koikkelehti perässä. Räntähana aukesi, autot roiskivat kuraa. Minun siniset mokkakenkäni kastuivat hetkessä läpi. Maken kipsi vettyi muovipussissakin.

Lapilan risteyksen kohdalla me huomattiin tuttu venelakkinen mies. Se tulla lantusti tienvartta keskustan suunnasta, ylitti juuri Porvoon-radan. Me jäätiin odottamaan. Ukko tunnisti meidät heti ja moikkasi kuin vanhoja tuttuja.

– Ka mitteepä pojat? Jäettekö junasta, vae?

– Ei, mutta se oli K-juna, sanoin. – Se meni vaan Kurkelaan asti.

– Minä se jäen omasta kärrystäen, äijä sanoi ja kirnusi räkää nenässään. – Unneotin avvaimet virtalukkoon, kun kävin polliisiasemalla, ja joku ryökäle korjas sillä aekoo koko kotteron. Siitä oes voenna vielä suahha jonnii tonnin, jos oes kehanna laettoo sen katastuskuntoon. Vuan eipähän tarvii nyt nähhä sitäkään vaevvoo.

Olin ottavinani osaa äijän murheeseen ja kysyin muina miehinä, mitä asiaa sillä oli ollut poliisiasemalle.

– Eihän minulla sen kummempoo, ukko venkoili. – Mitä nyt poekkesin joutessaen ulosottomiehen luona makselemassa vanahoja verovelekoja. Minulla kävi ihan mahoton tuuri, aoton takapenkiltä löyty kokonaenen muovkassillinen rahhoo. Se tulj toennii tarpeeseen. Justiin viime viikolla hakivat meikäläestä konkkaan, vuan eipähän tuo vielä piäsnä yllättämmään. Oon minä semmonen suhari. Parin kymppitonnin rästit maksoen ihan noen vuan muovkassin pohjalta, ja toesta tuhatta vielä jäe.

Äijä taputti pusakantaskuaan ja hymyili kuin pelastusarmeijalainen.

– Ne oli meidän rahoja! Make kiihtyi. – Me oltiin just…

– Työ voette tietennii huastoo minut oekeoteen, jos haluvatte, savolainen keskeytti ja katsoi meitä vuoron perään silmät sirrillään. – Vuan minä luulen, että siitä oes hyvin vähän ilova kellekään. Polliisiparat iartaavat muutennii jo kielj vyön alla kaeken mualiman rötösherrojen taotta.

Oli äijällä kanttia. Täytyi melkein ihailla, vaikka samalla otti päähän niin että ohimoissa jyskytti. Make oli jo karkaamassa äijän kimppuun, mutta unohti kipsijalkansa ja horjahti tienpenkalle. Minä puristin kättä nyrkkiin palttoontaskussa ja purin hammasta.

Äijä virnuili keltamustilla hampaantyngillään.

– Vuan oon minä sen verran hyväsyvämminen immeinen, etten kestä kahella tuommosta surkeotta. Ottakee nyt tuosta satalappunen mieheen, piäsette ies olusille.

Ukko tyrkkäsi kaksi tuoreenvihreää satalappusta päällystakkini taskuun. Sitten se moikkasi taas ja lähti rennossa takakennossa kohti Talmaa.

Katselin ukon menoa ja tunnustelin satasia taskussani. Lumenkaatopaikalta palaava kuorma-auto pyyhkäisi ohi ja lennätti rapaa. Varikset raakkuivat pellolla, pahan ilman linnut. Minulla oli epätodellinen olo, vähän kuin viikon ryyppyputken jälkeen.

Ukko kutistui silmissä. Ylitti Keravanjoen, ohitti lumenkaatopaikan, alitti uuden ja vanhan viitostien. Oli jo katoamassa näkyvistä, kun Make kiipesi kepeilleen ja meinasi lähteä perään. Laskin käteni pikkuvelin olkapäälle ja sanoin:

– Anna olla, Make. Mitä iloa sulle siitä on, jos sä hakkaat tommosen ukon? Se oli reilu äijä, antoi kummallekin huntin. Sillä pääsee jo hyvään alkuun Perhelässä.

Make katsoi minuun, katsoi vielä kerran ukon perään ja kääntyi. Ei näyttänyt onnelliselta.

– Lähetään menee, se sanoi.

 

Samana iltana Perhelän ovimies Ape kertoi, että Järvelän Pecos oli kärähtänyt pöllityn pikku-Fiatin ratista kännissä kuin apina. Kärry oli sammunut pahimpaan ruuhka-aikaan keskelle Sibeliuksentien ja Tuusulantien risteystä.

– Kytät kuulemma epäilee Pecosta siitä tänpäiväsestä pankkikeikastakin. Se Fiiu venas pankin eessä ja roistot lähti sillä haneen.

Vilkaisin Makeen ja sanoin:

– Sen siitä saa, kun lähtee maanantaina keikalle. Jotkut ei ikinä opi.

Make maistoi tuopistaan.

– Huomenna on jo tiistai, se aloitti. – Me voitais…

Minä nousin ja lähdin vessaan. En välittänyt kuulla enempää.

 

(1988)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: