Mustan pyörteen synty

(Tämä artikkelisarja ilmestyi alun perin hämeenlinnalaisessa verkkolehti Reskassa ja myöhemmin artikkelikokoelmassani Vaaran viehätys (2015).

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 1: Taustatyö

3.8.2011

Olen juuri aloittamassa uutta kirjaa. Mustat aallot on kolmas osa Valpon ylietsivä Mujusen tutkimuksista kertovaa historiallista dekkarisarjaa, aiemmin ovat ilmestyneet Valkoinen hehku ja Sininen aave. Sarja alkaa vuodesta 1938 ja päättyy neljännessä osassa vuoteen 1944. Tai 1945, en ole vielä ihan varma.

Historiallisessa rikosromaanissa pätee periaatteessa sama sääntö kuin nykyaikaan sijoittuvassakin: kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella. Tarina on kuitenkin tärkein, ja sen vuoksi voi kulisseja vähän siirrellä. Mutta ei liikaa – muuten menee uskottavuus.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen muun toimen ohessa lukenut laajalti kaikenlaista vuoteen 1942 liittyvää historiaa ja muistelmia sekä lehtiä ja romaaneja, katsonut dokumentti- ynnä muita filmejä, kuunnellut sota-ajan musiikkia ja käynyt tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Jo tässä vaiheessa syntyy perusajatus siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja ketkä ovat keskeiset henkilöt.

Nyt olen reilun viikon verran käynyt uudelleen läpi taustamateriaalia ja omia ideoitani – murhia ja maanpetoksia – ja kehitellyt kirjaan varsinaista synopsista eli juonikuviota. Toisinaan teen suunnitelman niin tarkkaan, että tiedän mitä missäkin luvussa tapahtuu. Toisinaan suunnittelen vain alun ja lopun ja joitakin etappeja välille ja annan henkilöiden huolehtia siitä, miten välitaipaleet taittuvat. Tarkkakin suunnitelma kyllä usein muuttuu, kun henkilöt alkavat elää ja toimia oman päänsä mukaan.

Tässä suunnitteluvaiheessa menee yleensä pari, kolme viikkoa. Sitten alan kirjoittaa. Nykyään tahtini on viisi sivua eli suunnilleen yksi luku päivässä. Aamulla korjailen ensin edellisen päivän tekstin ja alan sitten kirjoittaa uutta. Jos viisi sivua syntyy ennen kuin vaimo tulee töistä, hyvä. Jollei, jatkan yöllä. Viikonloput pidän periaatteessa vapaata, mutta monesti tulee hiivittyä viimeistään lauantai-iltana koneen ääreen, varsinkin jos tarina vetää. Tai jos olen keksinyt päivän mittaan ratkaisun johonkin ongelmaan.

Mustien aaltojen tarina alkaa nyt olla kasassa. Se lähtee liikkeelle jatkosodan aikaisesta Helsingistä, missä Valpo jahtaa ammusvaraston räjäyttäjiä, mutta alkupuolella pistäydytään myös Hämeenlinnan seudulla Tyrvännössä, koska silloisen aseveljemme Saksan SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler vieraili kesällä 1942 Suolahden perheen huvilalla Petäyksessä. Virallisesti Himmler oli Suomessa lomamatkalla, mutta hänellä oli myös epävirallista asiaa, joka koski Suomen juutalaisia.

Kirjassani ylietsivä Mujunen toimii virkansa puolesta Himmlerin henkivartijana Suomessa, ottaa yhteen suomalaisen vastarintaliikkeen kanssa, yrittää pelastaa puolanjuutalaista perhettä ja päätyy tuhotyöntekijöitä jäljittäessään suomalaiseen keskitysleiriin Äänislinnaan, Karhumäen tivoliin ja lopulta liittoutuneiden pommittamaan Berliiniinkin. Kovia kokenut Mujunen myös rakastuu jälleen, tietysti kohtalokkaaseen naiseen.

Luultavasti ensi viikolla aloitan varsinaisen kirjoitustyön. Ensimmäinen luku minulla tosin on jo valmiina. Sen kirjoitin viime talvena, Sinistä aavetta korjailtuani, kun halusin tietää, mitä Mujuselle kuuluu kaksi vuotta myöhemmin.

Mustat aallot alkaa näin:

”Sateenharmaa aamu paljasti totuuden: Mujusen elämä oli ohi. Hän oli juonut Mairen ja Ilsen kanssa jo pitkään, ja toisinaan hän onnistui hetkeksi unohtamaan, että Maire ja Ilse olivat kuolleet. Valokuvat heräsivät eloon.

Onni kesti vain hetken. Sitten jäljellä oli tyhjiä vuosia tunkkaisessa kaksiossa, kuolemaa odotellessa.”

Raportoin muutaman viikon päästä, miten Mujusen toipuminen ja paluu työelämään ovat sujuneet. Silloin kirjan pitäisi olla jo hyvällä alulla.

Keväällä 2012 sen pitäisi ilmestyä.

 

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 2: Istumatyö

1.9.2011

Kirjailijan työ vaatii lähinnä istumalihaksia. Myös selkä, niska ja hartiat ovat monesti lujilla. Entisajan kirjoituskoneet vaativat lisäksi jonkin verran käsi- ja sormivoimia. Aivot eivät nykyäänkään ole pahitteeksi. Aivojen laadusta ei ole niin väliä, koska nykyisillä tietokoneilla tekstit syntyvät melko lailla itsestään.

Niinhän sitä luulisi.

Periaatteessa homma on helppo: panee vain oikeat sanat oikeaan järjestykseen. Samaa kirjaa ei kuitenkaan kannata tehdä moneen kertaan, joten aiemmasta kokemuksesta ei ole suoranaista hyötyä. Joka kerta täytyy yrittää jotakin uutta.

Kirjoitan nyt kolmatta historiallista rikosromaaniani. Valkoisessa hehkussa ylietsivä Mujunen jakoi pääosan rikosreportteri Ossi Kohon, valokuvaaja Sanna Rytkösen ja neuvostoupseeeri Gelanderin kanssa, mutta Sinisessä aaveessa Mujunen varasti kirjoitusvaiheessa show’n ja Koho, Rytkönen ja kumppanit jäivät sivurooleihin. Nyt olen kirjoittanut kolmatta osaa 111 sivua, yli kolmasosan, ja näyttää siltä, että Mujusen pääosa vahvistuu entisestään. Tähän mennessä vain kaksi lukua kahdeksastatoista on lipsahtanut muille näkökulmahenkilöille. Samalla Mujusesta on paljastunut taas uusia puolia, sekä luonteesta että menneisyydestä. Mielenkiintoinen ukko.

Dekkarissa kun ollaan, Mujunen päätyy tietenkin jäljittämään murhaajaa, mutta kesän 1942 sota-aika tuo jäljitykseen omat lisänsä: ilmahälytykset, pimennykset, säännöstelyn ja saksalaiset aseveljet, joihin Mujusen on vaikea suhtautua, kun hän yrittää samaan aikaan pelastaa itävaltalaista juutalaisperhettä joutumasta palautetuksi Saksaan. Kotimaisista kommunisteistakin on riesaa, koska he karkailevat vankilasta ja järjestävät sabotaaseja.

Valpossa ei kaikilla tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa, ja kilpaileva päämajan valvontaosasto tuottaa myös omat yllätyksensä. Valvontaosaston kapteeni Nikkilä on Mujusen vanhaksi tuttu jo Hämeenlinnan-ajoilta. Kapteenin veljenpojan poika on toiminut sittemmin Hämeenlinnassa rikosylikonstaapelina, ainakin minun kirjoissani.

Tähän mennessä Mujunen on pyörinyt pääasiassa Helsingissä, mitä nyt juuri pistäytyi Suursaaressa vartiomoottorivene 6:n kyydissä. Kohta kuvaan on tulossa SS-valtakunnanjohtaja Himmler, jonka kanssa käydään ainakin Stockmannilla, Seurahuoneella, Petäyksessä ja Luopioisissa. Myöhemmin Mujusta odottavat Aunuksen Karhumäki tivoleineen ja Äänislinna. Berliinistä en enää ole ihan varma, saatan säästää sen sarjan neljänteen osaan.

Tekstiä on syntynyt melko tarkkaan luku päivässä, viitisen sivua tai vähän yli. Viikonloput olen pitänyt vapaata, paitsi viime lauantaina, kun en malttanut odottaa maanantaihin saakka, että saisin kirjoittaa sen luvun. Oli niin herkullinen tilanne.

Ja koko ajan olen korjaillut tekstiä. Paitsi edellisen päivän osuutta, myös aiempaa, kun mieleen muistuu jotakin, jota pitää muuttaa, tai löytyy faktoja, jotka kumoavat aiemmin kirjaamani. Myös loppusynopsis eli -juonisuunnitelma tarkentuu ja elää koko ajan sen mukaan, miten henkilöt heräävät henkiin ja miten omapäisiä he ovat.

Keskiviikkona kävin Helsingissä katsomassa Ahon ja Soldanin vanhoja valokuvia ja filmejä vanhasta pääkaupungista ja muualtakin Suomesta. Se elävöitti taas historiaa päässäni hieman lisää.

Vanhojen valokuvien ja filmien ansiosta sota-ajan hahmottaa helposti mustavalkoisena, mutta sen harhan räjäytti kirja Sodan värit. Valokuvia Suomesta 1942-44. Siitä näkee, että silloinkin oli värejä, jollei muualla niin karjalaisnaisten vaatteissa. Se on syytä pitää mielessä, kun Mujunen ehtii Aunukseen saakka.

Mutta sitä ennen hän joutuu putkaan.

Minulla ei siihen ole varaa, jos haluan pysyä aikataulussa. Kun kuukauden päästä raportoin seuraavan kerran, minulla pitäisi olla kasassa parisensataa sivua ja kirjan loppusuora aluillaan.

Saas nähdä, kuinka äijän käy. Sekä minun että Mujusen.

 

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 3: Tuumaustauko

30.9.2011

Kuukausi sitten ennustin, että ennen loppurytinöitä Mujunen joutuu putkaan. Ennustin myös, että kuukauden päästä minulla pitäisi olla kasassa parisensataa sivua ja kirjan loppusuora aluillaan.

Ennustaminen on aina vaikeaa, ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen. Siihen nähden onnistuin aika hyvin. Mujunen ei joutunut putkaan, mutta on matkalla keskitysleirille. Minulla taas on kasassa 239 sivua, ja loppusuora on aluillaan.

On tuumaustauon paikka.

Vaikka etukäteen tekisi kuinka tarkan synopsiksen, henkilöt alkavat kirjoitusvaiheessa elää omaa elämäänsä eivätkä aina piittaa kirjailijan suunnitelmista. Yleensä joudun siinä 2/3:n eli parin sadan sivun paikkeilla miettimään uudelleen, miten loppuun päästään. Vai meneekö koko loppuratkaisu uusiksi?

Yleensä alkuperäinen loppu säilyy. Siihen saattaa kuitenkin tulla ylimääräinen kierre, joka on syntynyt tarinan eläessä. Tärkeintä on, etteivät henkilöt joudu taipumaan luonnottomiin asentoihin loppukäänteitä varten, vaan juoni kulkee juoheasti heidän ehdoillaan.

Niinpä luen tässä vaiheessa läpi sen, mitä olen saanut aikaiseksi, pysähtymättä korjailemaan muuta kuin räikeimmät epäjohdonmukaisuudet. Samalla näen, millaisiksi henkilöt ovat kirjan mittaan muovautuneet. Siltä pohjalta loppu lähtee yleensä soljumaan aika luontevasti. Jonkin pyörälenkin tai käsipainosession se joskus vaatii. Tai saunanlämmityksen.

Saunan lauteilla makoillessa tai saunaolutta kuistilla maistellessa moni juonenmutka on nuljahtanut yhtäkkiä paikoilleen. Tähän tarkoitukseen sopii erityisen hyvin noin 4,5-prosenttinen olut, yleensä kotimainen tai tšekkiläinen. Usein tumma.

Puhtaasti ammatillisista syistä toivonkin, ettei oluenlanttaushanke mene läpi. Miten minä sitten osaisin tehdä kirjoja? Kakkosolut ei tehoaisi, nelonen veisi herkästi turmion tielle ja kirjan loppu jäisi kirjoittamatta.

Kuukauden päästä päästä näemme, miten kävi. Jos tämä blogi jää silloin päivittämättä, voitte syyttää Pekka Puskaa.

 

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 4: Loppurutistus ja nimenmuutos

31.10.2012

Kuukausi on taas vierähtänyt. Perjantaina minulla oli välipäivä Helsingin kirjamessuilta, ja silloin kirjoitin romaanin loppuun. Tämä ensimmäinen kirjoitusvaihe kesti siis kaikkiaan kolmisen kuukautta. Tuloksena on 384 sivua tekstiä, jota alan parin viikon päästä käydä läpi, korjailla ja täydennellä.

Kuten viimeksi kerroin, kahden kolmasosan vaiheilla minulle tulee yleensä tuumaustauko, koska henkilöt ovat alkaneet elää ja sivuuttaneet etukäteissuunnitelmani. Yleensä siitä selviää päivällä tai parilla, mutta nyt tauko kesti melkein viikon, kun oli kaikenlaista pikkuhommaa ja yksi dekkaripaja siinä ohessa.

Tauon jälkeen tarina etenikin sitten vauhdilla. Viikonloppuja ei paljon malttanut pitää, ja monena päivänä tuli tehtyä kahta vuoroa: yksi luku päivällä ja toinen yöllä. Nukkuminen jäi muutamaan tuntiin yössä ja varttituntiin iltapäivällä.

Kun sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä vetäisin seitsemän tunnin yöunet, olo oli aamulla omituisen virkeä. Teki mieli aloittaa heti uusi kirja, mutta onneksi oli messupäivä ja piti lähteä Pasilaan.

Kirjan nimi vaihtui matkalla. Alussa se oli Mustat aallot, mutta sitten juoni muuttui ja Ääninen ehti jäätyä. Nimeksi tuli Musta pyörre, joka on muutenkin parempi. Se on yksikössä ja kuvaa hyvin sotaa, joka tavalla tai toisella imaisee kaikki mustaan kitaansa. Sen kieputuksen jäljiltä kukaan ei ole entisensä. Tuskin kirjailijakaan.

Oman nimeni sain sentään pitää.

Eilen sormia verrytellessäni listasin Mustan pyörteen lähdeteoksia. Kirjoja kertyi 99, ja siinä oli vain tärkeimmät, ne jotka viipyivät kirjoitusvaiheessa työpöydälläni ja pöydän vieressä huojuvissa pinoissa. Lisäksi kolusin läpi Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden vuosikerrat 1942 ja katsoin tuntikausia dokumenttifilmejä toisesta maailmansodasta Suomessa ja muualla sekä vanhasta Helsingistä. Aion panna listan omalle blogisivulleni, kunhan kirja ilmestyy, niin halukkaat voivat sitten tarkistella faktoja.

Tällä ja seuraavalla viikolla en aio vilkaistakaan Mustan pyörteen käsikirjoitusta, paitsi jos mieleen juolahtaa jotain olennaista korjattavaa. Kun tekstin antaa vähän aikaa hautua, sen näkee uusin silmin ja omat virheensä huomaa helpommin.

Lauantai-iltana lähetin käsikirjoituksen kannentekijä Lasse Rantaselle, jotta hän saa käsityksen tarinasta ja pääsee töihin. Samalla kerroin jo toiveeni siitä, että kansi voisi myötäillä Jussi Kaakisen art deco -henkistä tyyliä Mujus-sarjan aiemmissa osissa, Valkoisessa hehkussa ja Sinisessä aaveessa. Lassella ei ollut mitään sitä vastaan.

Marraskuun lopulla lähetän korjailemani käsiksen kustannustoimittaja Asko Alaselle ja CrimeTimen Jouni Tervolle ja Harri Nykäselle. Heidän kommenttejaan odottelen kiinnostuneena.

Seuraavasta blogistani saatte lukea, kelpasiko kirja kustantajalle.

 

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 5: Kun olut muuttui Pöytäviinaksi

25.11.2012

Eilen panin Mustan pyörteen käsikirjoituksen jakeluun. Se lähti sähköpostin liitteenä CrimeTimen vetäjille eli Harri Nykäselle ja Jouni Tervolle, kustannustoimittajalleni Asko Alaselle, ulkomaanedustajalleni Elina Ahlbäck Agencyyn ja eräälle luottolukijalleni. CrimeTimen kautta käsikirjoitus menee myös Jussi Kaakiselle, joka tekee kannen. Jussi on tehnyt kahden aiemman historiallisen rikosromaanini upeat kannet, joten oli hienoa, että saimme hänet jatkamaan työtä. Niin värisarjastani tulee ulkoasultaan yhtenäinen ja tyylikäs.

Jo kirjoitusvaiheessa aloitan päivän käymällä läpi edellisen päivän tekstin ja korjailemalla sitä, jotta pääsen sisään tarinaan. Nyt marraskuussa, pienen tauon jälkeen, kävin käsiksen läpi yhteen menoon ja tarkistin kaiken mahdollisen. Se tiesi korjauksia.

Eräästä kirjan alkupuolen kohtauksesta jouduin esimerkiksi korvaamaan oluen sulfiittispriistä tehdyllä Pöytäviinalla, koska mieleeni juolahti, että juuri vuonna 1942 eli kirjan tapahtuma-aikaan viljapula oli Suomessa kaikkein ankarimmillaan eikä täällä ehkä niin vain juotukaan olutta. Ja aivan oikein: löysin tiedon siitä, että oluenpano oli jatkosodan aikana kielletty ohrapulan takia. Myös viljapohjaiset viinat olivat niin harvinaista herkkua, että Päämajassa piti kehittää uusi Marskin ryyppy tikkuviinan pohjalta.

Viimeksi unohtui mainita, että jo kirjoitusvaiheen lopussa sain arvokasta apua Marko Tiusaselta ja Arvi Pertulta, kun tarvitsin tietoa Äänisjärven mahdollisesta jäätilanteesta kirjani tapahtuma-aikaan. Heidän ansiostaan kirjan nimi muuttui Mustista aalloista Mustaksi pyörteeksi.

Tavalliseen tapaan kirjoitin tekstiä muutenkin paljon uusiksi. Usein jokin kuvaus vaikutti puutteelliselta tai tylsältä tai kuluneelta, toiminta oli kuvattu osin sekavasti tai dialogi tuntui vaativan pari replikkiä lisää, kun taas joitakin repliikkejä saattoi huoletta lyhentää tai karsia kokonaan.

Koko ajan luin tekstiä itsekseni puoliääneen kuullakseni, rullasiko se sujuvasti. Jos lukeminen tökkii, tekstissä on yleensä jotakin vikaa. Varsinkin dialogin pitää istua suuhun paremmin kuin hammasproteesi.

Käsikirjoitus laveni tässä vaiheessa vielä kymmenen sivua. Lopulliseksi mitaksi tuli 394 sivua, josta painettuna tulee arviolta 350. Minun kirjakseni se on pitkä, mutta Mujusen elämä, Suomi ja koko maailma ovat nyt sellaisessa myllerryksessä, ettei tarina taipunut lyhyempään käsittelyyn.

Seuraavaksi Asko tarkistaa työni jäljen, ja tammikuun lopulla minä teen Askon ja muidenkin kommenttien pohjalta toisen oman tarkistuskierrokseni. Siinä vaiheessa yleensä löydän jo itsekin uutta korjattavaa, kun teksti on levännyt tarpeeksi.

Koko ajan olen jo kirjoittamisen ja korjailemisen ohessa lukenut sarjan seuraavan osan taustamateriaalia, miettinyt sen tapahtuma-aikaa ja kehitellyt juonirunkoa. Nyt alkaa olla raamit kasassa. Pääosassa on jälleen Mujunen ja tapahtumat lähtevät liikkeelle syksystä 1944, kun jatkosota on juuri päättynyt uuteen välirauhaan ja aseveljistä on tullut vihollisia.

Neljännen Mujus-kirjan työnimenä on Punainen syksy. Väritrilogiasta tulee värisuora: valkoinen, sininen, musta ja punainen. Mutta siihen on vielä matkaa. Ensin pitää saada Musta pyörre valmiiksi ja maaliskuussa kauppoihin.

Kuukauden päästä kerron, millaista palautetta sain käsikirjoituksesta ja millaisen kannen Jussi Kaakinen suunnitteli kirjaan.

 

Murhia ja maanpetoksia 

– miten dekkari syntyy

Osa 6: Tiukka paikka

17.1.2012

Jussi Kaakinen pani minut tiukkaan paikkaan. Hän lähetti kaksi loistavaa kansiehdotusta, joista jouduin valitsemaan toisen. Se tiesi sitä, että toinen jäisi käyttämättä. Melkein teki mieli tehdä sitä kantta varten toinen kirja. Onneksi perheestä ja ystäväpiiristä löytyi asiantuntevaa väkeä, joilta sain tukea valinnalleni. Lopulta päädyin siihen vaihtoehtoon, jota Jussi itsekin piti sopivampana. Keskustelun jälkeen hän hieman muunsi sen sävyä, ja lopputulos oli täydellinen, kuten kuvasta näkyy. Tämän kirjan menestys ei ainakaan jää kannesta kiinni.

Esilukijoiden kommentit käsikirjoituksesta ovat olleet positiivisia, eikä se tässä tapauksessa tarkoita samaa kuin hiv-testissä. Kustannustoimittaja Asko Alasen kanssa on keskusteltu ja tehty korjauksia, mutta varsin pieniä. Suurimpia taitaa olla se, että palautin kirjaan pari pöytäviinapitoiseksi muuttamaani oluenjuontikohtaa, koska uudella tarkistuskierroksellani huomasin, että sodanaikainen oluenpanokielto koski vain vahvaa olutta. Kolmannen veroluokan olutta eli nykyistä keskiketterää sai yhä valmistaa ja nauttia laillisesti, säännöstelyn puitteissa tosin.

Elina Ahlbäckin agentuurin kautta käsikirjoitus lähti historiasarjani kahden aiemman osan kera tanskalaiskustantajalle luettavaksi. Sieltä ei vielä ole kuulunut kommentteja, mutta pidetään peukkua.

Tällä välin on selvinnyt neljännen Mujus-kirjan nimi: Punainen varjo. Nimi tulee hotelli Tornissa sodan jälkeen majailleesta neuvostoliittolaisesta valvontakomissiosta, jonka varjo lankesi koko Suomen ylle. Elettiin hirmuisia aikoja, kuten pääministeri Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa.

Nyt käyn Mustan pyörteen käsiksen vielä kertaalleen läpi, ja sitten siitä tehdään vedokset. Se on vihonviimeinen tilaisuus huomata lyönti- tai asiavirheet ennen kuin kirja menee painoon. Maaliskuussa se ilmestyy Elisan e-kirjana, huhtikuussa CrimeTimen paperiversiona. Sitten vain odotellaan arvosteluja. Toivottavasti niitä tulee.

Tässä vaiheesssa hiotaan myös kirjan kanteen tulevia tekstejä. Takakansitekstistä tuli tällainen:

Kohtalon musta pyörre kieputtaa Mujusta Helsingistä Äänislinnaan

Loppukesästä 1942 Suomen jatkosodan hyökkäysvaihe on jähmettynyt asemasodaksi ja entinen Valtiollisen poliisin ylietsivä Mujunen luulee elämänsä olevan ohi. Sitten kaksi kohtalokasta naista ja öinen lentopommitus kiskaisevat hänet takaisin töihin.

Riihimäeltä karkaa kommunistivankeja, ja pian Pitäjänmäellä räjähtää helvetinkone ilmatorjuntapatterin ammusvarastossa. Yksi tekijöistä saadaan kiinni, mutta hän pääsee pakoon kaksi poliisia ammuttuaan. Helsingissä liikkuvat myös sabotööreihin kuuluva valepukuinen luutnantti ja asevelimaa Saksan SS-valtakunnanjohtaja Himmler, jonka henkivartijaksi Mujunen joutuu. Samaan aikaan hän kokee kiihkeän romanssin työtoverinsa Aira Kilpelän kanssa ja tekee parhaansa pelastaakseen juutalaispakolaiset, jotka Valpon johto aikoo karkottaa Saksaan – varmaan kuolemaan. Himmler tarjoaa samaa kohtaloa kaikille Suomen juutalaisille. 

Tihutyöntekijöiden ja murhaajien jäljillä Mujunen päätyy Suomen miehittämään Petroskoihin, joka on ristitty uudelleen Äänislinnaksi, suomalaiselle keskitysleirille ja Karhumäen tivolialueelle. Totuus löytyy vasta Berliinistä, mutta kenen totuus? Voiko vastavakoilija säilyttää inhimillisyytensä sota-aikana, vai onko se vain turhaa ylellisyyttä? 

Tapani Bagge on jälleen ylittänyt itsensä. Vahva ajankuva ja tarkasti tavoitetut henkilöt yhdistyvät vauhdikkaaseen, jännittävään tarinaan, joka koskettaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: