NOVELLI: KUVITTAJA

Tapani Bagge

KUVITTAJA

(c) Tapani Bagge 2013, kokoelmasta Hukkareissu

Anneli oli kuvittaja. Päivisin hän ideoi ja piirsi aurinkoisia kuvia postikorttifirmalle. Iltaisin ja öisin hän tatuoi itseensä kaiken sen pahan, mitä kohtuuttoman hyväntuulisten kuvien tekeminen synnytti häneen. Kolmikymppisenä hän oli jo päälakea myöten täynnä paholaisia, piikkilankoja ja hirviöitä. Viimeisiä oli hankala hakata ihoon, piti käyttää peilejä eikä jäljestä tullut aivan priimaa, kun kädet puutuivat ääriasennoissa nopeasti.

Omalla rujolla tavallaan Anneli oli yhä kaunis nainen. Aiemmin hän ei ollut ajatellut miehiä, mutta nyt hän törmäsi Ariin korttiyhtiön aulassa ja Ari sai sydänkohtauksen. Anneli virvoitti hänet lyömällä litsarin kummallekin poskelle.

Viikon päästä he muuttivat yhteen ja seuraavana yönä Ari heräsi siihen, että Anneli tökki sähköneulalla mustetta hänen käsivarteensa.

– Mitä sä teet? Ari kysyi.

Anneli ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan pois kuvasta, jota oli hakkaamassa.

– Saatanaa! Mä en kestä muuten, mä hajoon!

Mikäs siinä sitten. Ari alistui kohtaloonsa. Kun verenvuoto lakkasi ja mustelmat laskivat, kuva näytti oikeastaan aika hienolta.

Siinä vaiheessa Anneli teki jo piikkilankakieppiä Arin reiden ympärille. Arista tuntui kuin teräksiset väkäset olisivat todella pureutuneet hänen lihaansa.

Sählyporukan kaverit ihmettelivät. Ari kehui, että seksi oli sen verran hyvää, että kivun kyllä kesti.

Tosiasiassa seksi ei kiinnostanut Annelia. Hän eli vain kuvilleen: päiväsaikaan iloisille, öisin synkille. Pitkään hän kuvitti Aria niin, että kuvat jäivät puvun alle näkymättömiin. Kun käärme alkoi luikerrella esiin Arin paidankauluksen alta, pomo kutsui Arin puhutteluun.

– Ei kirjanpitäjä voi näyttää helvetin enkeliltä. Meiltä menee asiakkaat. Nyt panet sen muijas kuriin ja alat käyttää bossista, toi jää vielä sen kauluksen alle piiloon.

Arin mieliksi Anneli hillitsi yökuvitustaan. Hän teki vain pieniä kuvia eikä päästänyt niitä kasvamaan näkyville paikoille. Mutta se alkoi näkyä hänen päivätyössään. Iloiset ideat ehtyivät, ja pian hänen muiden ideoista piirtämiinsä kuviin alkoi ilmestyä lohduttoman ankeita taustahahmoja ja nurkkauksia.

Pomo uhkasi etsiä uusia kuvittajia, kuten hän oli jo tehnytkin. Uudet vain olivat epäluotettavia ja heidän piirrostensa taso vaihteli.

– Mä annan sulle vielä yhden tilaisuuden, Anneli. Sä oot sentään pitkään tehnyt hyvää jälkeä. Mutta jos et sä saa hommaas kasaan, mun täytyy ottaa joku opistojuniori ykkösgraafikoksi ja käyttää sua vaan, jos sä taas joskus keksit käyttisidean.

Kotona Anneli näytti niin surkealta, ettei Ari kestänyt katsella sitä. Hän antoi Annelin tatuoida punamustat sarvet otsaansa ja pukinsorkat käsiinsä. Seuraavana päivänä Anneli sai monta ideaa, ja korttifirman pomo oli tyytyväinen. Ari sai tilitoimistosta potkut.

Työkkärissä sanottiin suoraan, että tuolla otsalla ja noilla sorkilla uudelleen työllistyminen tulee olemaan haasteellista.

Ari jäi suosiolla kotiin. Pitkän tauon jälkeen tatuoinnin makuun päässyt Anneli kuvittikin häntä sellaista kyytiä, ettei hän olisi tuskiltaan ja säryiltään muuhun pystynyt. Annelin kortteja myytiin maailmallekin, ja korttifirma vaurastui. Anneli sai yhä enemmän töitä ja tarvitsi vastapainoksi yhä hurjempia tatuointeja yhä hurjempaan tahtiin.

Lopulta koitti päivä, jolloin Ari oli niin täynnä, ettei häneen mahtunut enää pienintäkään uutta kuvaa. Ari näki, kuinka onneton Anneli oli. Heillä oli enää vain yksi vaihtoehto.

– En tahdo olla onnesi tiellä, Anneli. Minä lähden. Voit ottaa uuden miehen, jota kuvittaa.

Anneli huomasi, että hänelle tulisi ikävä Aria. Hän yritti keksiä muita ratkaisuja.

– Sä voisit lihoa.

– Nahastani tulisi veltto. Se olisi huono alusta kuville.

– Jos tekisimme lapsen? Voisin kuvittaa sitä.

– Olet jo 58-vuotias. En usko, että se onnistuu.

– Jos adoptoisimme?

– Ei, Ari sanoi päättäväisesti. – On paras että lähden.

Ja niin hän lähti. Seuraavana päivänä korttifirman omistaja myi yhtiönsä kansainväliselle konsernille, nyt kun se oli taas nousussa. Konserni ei enää huolinut Annelin ideoita, koska hänen englantinsa oli huonoa ja kuvansa liian suomalaisia.

Vuotta myöhemmin poliisi löysi Annelin kuolleena kotoaan. Hän oli maalannut seinänsä täyteen synkkiä kuvia, asettunut sänkyyn pitkälleen mustassa kauhtanassa ja kuihtunut pois. Kukaan ei ollut häntä kaivannut, ennen kuin perintätoimisto lähestyi viranomaisia.

Annelin hautajaisissa Ari piti muistopuheen. Hän muisteli Annelia hyvällä. Annelin ansiosta hän oli löytänyt onnensa tivolin elävänä taidenäyttelynä ja avioitunut viehättävän parrakkaan naisen kanssa. Lapsikin oli tekeillä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: