NOVELLI: VELJENI JAN

maan-korvessa-etukansi

Kansi: Jussi Kaakinen

Nallen (2008-2016) ja Pikin (2008-2017) muistolle omistan tämän tarinan kokoelmastani Maan korvessa (2016).

Kokoelman voi tilata täältä.

VELJENI JAN

(c) Tapani Bagge 2016

Vapaus on arvokas asia. Varsinkin jos sitä ei ole.

Minä ja veljeni Jan asuimme häkissä. Siinä on katto ja vähän seiniäkin sekä pieni eristetty koppi, johon pääsi lämmittelemään. Saimme päivittäin ruokaa ja juomaa. Joskus meidät otettiin syliin, mutta yleensä saimme olla omissa oloissamme.

Olimme asuneet häkissä jo viisi vuotta. Häkkiin me synnyimmekin, naapuritontille. Siellä olot olivat ahtaammat. Perhe hajosi pian syntymämme jälkeen.

Vartijamme oli viisas. Hän ei valanut häkille betonilattiaa eikä peittänyt maata kanaverkolla. Hän jätti meille mahdollisuuden kaivaa tunneleita, joihin voimme suojautua talvelta ja vetäytyä muutenkin omaan rauhaan.

Koska ruokaa ei tarvinnut etsiä, meillä oli paljon joutoaikaa. Jan loikki ympäri häkkiä ja pysähtyi välillä kummulle tähystämään. Minä kaivoin. Häkkimme alla oli pian melkoinen käytäväverkosto.

Kerran Jan oivalsi, että häkkiämme ympäröi pelkkä kanaverkko, johon sai hampailla kaluttua aukon. Vartija kuitenkin huomasi sen ennen kuin ehdimme lähteä karkuun ja veti häkin ympärille lujemman ja tiheämmän minkkiverkon.

Minä laajensin käytäväverkkoa. Kerran aamuhämärässä kaivauduin Jan perässäni ulos häkistä. Pujahdimme saman tien aidan ali naapuriin yllyttämään lajitovereitammekin pakomatkalle. Osa niistä oli sisaruksiamme. Ne olivat laiskuuttaan pulskistuneet eivätkä jaksaneet edes yrittää. Siitä naapurien häkin luota meidät napattiin haaviin ja vietiin takaisin omaan häkkiin.

Vähän myöhemmin tunneliverkkomme laajuus paljastui, kun eräs käytävä sortui vartijan saappaan alla hänen ajellessaan nurmikkoa. Sen jälkeen vartijakin ryhtyi kaivutöihin. Hän veti häkkimme ympärille maan alle minkkiverkon. Kesti aikansa ennen kuin tajusin, että täytyy vain kaivautua vähän syvemmälle, niin siitäkin pääsee ali.

Sitä mukaa kun vartija tukki aukkoja kivillä tai tiilillä tai uusilla aidoilla, minä kiersin tai alitin esteet. Niin yksinkertaista se on. Vapaa voidaan vangita, mutta aina pääsee pakoon. Jos vain tahto on kyllin luja.

Minulle vapaus alkoi olla filosofinen kysymys. Kun pääsin ulos häkistä, tein pienen kierroksen pihalla, haistelin ja maistelin vapautta ja palasin sitten suosiolla häkkiin. Tiesin, että talvella on hankala elää omin päin luonnossa.

Jan taas loikki aina tilaisuuden tullen naapurikortteleihinkin ja keräsi kokemuksia. Joskus palatessa hänen turkkinsa oli pahasti takussa ja korva saattoi repsottaa jonkin yhteenoton jäljiltä. Mutta niitä retkiä varten hän eli. Ja elää yhä. Pitkinä talvi-iltoina hän muisteli niitä heinillä vuoraamani kolon suojissa. Minä kuuntelin korvat höröllä. Sain voimaa joka sanasta.

Sellaisena elämämme olisi varmasti jatkunut loppuun saakka, jollei se olisi muuttunut.

Viime syksynä olin jo luopunut kaivutöistä, koska maa oli jäätynyt. Jan ei kuitenkaan ollut vielä saanut tarpeekseen vapautta. Hän katseli aikansa häkin korkean ja matalan osan kattojen väliin jäänyttä aukkoa ja sitä peittävää pressunkaistaletta, jonka alareunassa oli puurima painona ja joka oli kiristetty reunoista kumiköysillä. Sitten hän otti kopin katolta vauhtia ja hyppäsi pressua vasten. Hän hyppäsi monta kertaa. Hän hyppäsi, kunnes onnistui pääsemään pressun reunan päälle ja punkeutui pressun ja häkin reunan välistä väkisin vapauteen.

Jäin häkkiin katsomaan, kun Jan loikki auki jääneestä portista tielle. Sen jälkeen en ole nähnyt Jania tai kuullut hänestä mitään. Yhtenä yönä häkin ympärille lumeen oli kyllä ilmestynyt jälkiä, jotka näyttivät tutuilta.

Talvi on pitkä ja sydämeni raskas. Mutta kunhan kevät koittaa ja routa sulaa, alan taas kaivaa. Tällä kertaa lähden varmasti pihasta. Etsin Janin ja kierrämme maailmaa.

Menemme ehkä jopa toiseen kaupunginosaan.

%d bloggers like this: