Lukunovelli: MUSTA MAANANTAI

Mustan pyörteen kunniaksi julkaisen tässä vuoteen 1933 sijoittuvan novellin, joka on alun perin ilmestynyt Ilta-Sanomien 70-vuotisjuhlanumerossa Timo Mäkelän upeasti kuvittamana. Silloin tarina oli kirjoitettu niin, että lukija sai arvata murhaajan. Oikea vastaus paljastettiin lehtiuutisen muotoon kirjoitetussa lopussa. Nykyisessä muodossaan novelli ilmestyi ensimmäisen kerran kokoelmassa Kasvot betonissa (Tammi 2007).

Tapani Bagge

MUSTA MAANANTAI

– Kenet saan ilmoittaa? nuori pullea sisäkkö kysyi hymyillen Ossilta ja pyyhkäisi tummanruskean hiussuortuvan pois poskeltaan.

– Toimittaja Ossi Koho Sanomista, Ossi sanoi leveästi virnistäen. Hän oli vaalea ja harmaasilmäinen, heiveröinen pikkumies, ja aivan liian tietoinen omasta poikamaisesta vetovoimastaan. – Mikäs tämän sievän neitokaisen nimi on?

– Mirjahan minä, sisäkkö sanoi punastellen.

Ossi iski hänelle silmää.

– Meillä on sovittu tapaaminen johtajan kanssa.

Sanna potkaisi Ossia nilkkaan, onneksi oli vankkakärkiset varsikengät jalassa. Ossi ähkäisi ja katsoi Sannaan muka ihmeissään. Sanna sanoi sisäkölle:

– Minä olen Sanna Rytkönen, valokuvaaja.

Sisäkön hymy kuoli, kun hän kohotti katseensa Ossin takaa sisään työntyvään Sannaan. Sanna tiesi olevansa roteva, mutta kovin hento nainen ei olisi pärjännyt valokuvaajana. Hänellä oli punaiset kiharat, joita hän harvoin muisti harjata, lievästi kierot vihreät silmät ja pisamainen iho, joka varsinkin kesällä näytti rokonarpiselta. Ainakin peilistä katsoen.

– Johtaja pyysi teitä odottamaan kirjastossa. Hänellä on vielä edellinen tapaaminen kesken.

– Vai niin, Sanna sanoi.

Sisäkkö johdatti heidät kirjastoon, jossa oli kyllä Billnäsin työpöytä tuoleineen ja muhkeat nahkakalusteet tupakkapöytineen, mutta kirjoja vain nimeksi pienessä lasivitriinissä. Sen sijaan yksi pitkä seinä oli omistettu erilaisille meriaiheisille esineille, kuten pulloon suljetuille purjelaivoille ja vanhoille keulakuville ja täytetyille kaloille ja meripedoille. Tummanvihreä kaakeliuuni hehkui lämpöä nurkassa.

Isosta ulkopuolelta huurtuneesta ikkunasta näki lumisen puiston ja hiljaisen kadun yli merelle. Suomenlahti oli visusti jäässä ja aamusumusta harmaa. Auringosta erottui vain vaaleanpunainen aavistus idässä.

Sanna laski painavan kameralaukkunsa lattialle. Kun sisäkkö oli mennyt, Sanna heittäytyi nojatuoliin, sytytti savukkeen ja sanoi Ossille:

– Sitten kun pystyt unohtamaan tuon piikatytön takaliston, voisit kertoa mikä tämä johtaja on miehiään. Wildén sanoi minulle puhelimessa vain nimen ja osoitteen.

Ville Wildén oli Sanomien toimitussihteeri, harvahiuksinen viisikymppinen ärähtelijä, joka veti tupakkaa kuin korsteeni ja sanoi unohtaneensa lehtimiesalalta enemmän kuin Ossi tulisi koskaan oppimaan. Toisinaan Sannasta tuntui, että Wildén saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Ossi tuijotti vielä hetken sisäkön perässään sulkemaa ovea, virnisti sitten Sannalle.

– Jospa kerron heti. Voi olla, että tuo kuva säilyy mielessäni ainiaan.

Sanna irvisti, istutti savukkeen suupieleensä ja kumartui avaamaan laukkunsa. Kuunnellessaan hän otti valmiiksi ladatun Speed Graphicin kotelosta esiin ja pani taskuunsa puolenkymmentä levykasettia. Jalustakin oli mukana muotokuvaa varten.

– Johtaja Joel Almgren tuli Helsinkiin Kotkasta viisi vuotta sitten. Kotkassa hän oli vielä kalastaja. Kun hän muutti tänne, hänellä oli kolme venettä. Nyt hänellä on Almgren Import & Export Osakeyhtiö, joka toimii Helsingin lisäksi Tukholmassa ja Tallinnassa. Hänellä on myös se Chrysler, joka nähtiin pihalla, tämä lukaali Kaivopuistossa, nuori näyttelijätärvaimo – ja sievä sisäkkö.

– Ukko on siis menestynyt pirtutrokari, Sanna päätteli istuttaessaan magnesium-pikavaloa kameran laelle. – Eikö hän aavista mitään, kun rikosreportteri tulee haastattelemaan?

– Hänellä ei tunnu olevan mitään julkisuutta vastaan, Ossi sanoi ja iski silmää. – Hän täyttää viisikymmentä vuotta, ja tietysti hän yrittää saada reklaamia nykyisille laillisille liiketoimilleen ja peitellä kieltolain aikaisia…

Ossin lause jäi kesken, kun yläkerrasta kuului pamaus.

– Siellähän ammutaan! Ossi hätkähti.

Toinenkin laukaus pamahti. Se kuulosti lujemmalta kuin ensimmäinen. Ossi oli jo ovella menossa, kun Sanna vielä keräsi laukusta lisää salamalamppuja takin taskuun. Mielessä käväisi ajatus vaarasta, mutta juttu oli tärkeämpi. Tästä voisi saada kunnon skuupin Ilta-Sanomiin.

Yläkerrassa nainen kirkaisi. Huuto jäi päälle kuin gramofonin neula olisi juuttunut.

Kun Sanna ehti portaiden yläpäähän, Ossi siirsi jo käytävän päässä sisäkön sivuun avoimen oven edestä ja työntyi saman tien huoneeseen.

Sisäkkö vaikeni. Ossi huusi:

– Sanna, täällä on kuvattavaa!

Olihan siellä, kun Ossi väistyi tieltä. Kaksi miestä, joista ainakin toinen oli kuollut.

Sanna räpsäytti tilannekuvan heti ovelta. Lehtikuvaajan täytyi luottaa vaistoonsa. Jos jäi liian pitkään miettimään kuvakulmaa tai taustaa, tilanne meni helposti ohi. Lasilevyn valotuskin vaati aikansa.

Ruudinkäry ärsytti sieraimia tunkkaisessa huoneessa, ja siihen sekoittui magnesiumjauheen metallinen katku. Pikavalon kirkkaus kävi silmiin, niitä joutui räpyttelemään hetken ennen kuin taas näki kunnolla etsimen läpi.

– Sanokaa muikku! Sanna komensi samalla kun astui peremmälle, vaihtoi levykasetin ja salamalampun ja kyykistyi ottamaan toisen kuvan niin, että kyljellään makaavan miehen hämmentynyt ilme näkyi paremmin.

Mies ei sanonut mitään. Hän oli iso, vaalea, viiksekäs, paitahihasillaan. Mahakas ja huoliteltu, menestyvän liikemiehen perikuva. Selässä vain oli pieni luodinreikä melko tarkkaan sydämen korkeudella.

Vasen käsi oli jäänyt vartalon alle, oikea ojentunut vasemmalle sivulle. Näytti siltä että hän oli yrittänyt kääntyä oikealle kyljelleen, mutta voimat eivät olleet riittäneet. Silmät olivat apposen auki, katse lasittunut.

Pulssia ei löytynyt.

– Taisi jäädä haastattelu tekemättä, Sanna sanoi.

– No, ehkä seuraavassa elämässä, Ossi sanoi ja ojensi kätensä kohti leveäkasvoista pikkumiestä, joka kyyhötti polvillaan vainajan vieressä. – Ossi Koho Sanomista, hyvää huomenta. Laskisitteko sen aseen lattialle, ettei tule enempää vahinkoa?

Pikkumies katsoi kädessään olevaa isoa revolveria, mutta ei laskenut sitä lattialle. Ei hän kyllä tähdännytkään mihinkään. Hän piteli asetta piipusta. Hänkin oli viisissäkymmenissä, hiuksissa mustaa ja harmaata, leuassa sinertävää. Jäntevä ja ahavoitunut ulkoilmaihminen, ehkä merimies tai kalastaja. Parsitun paksun talvitakin alta erottui vanunut harmaa villapaita. Hän näytti ehkä vieläkin eksyneemmältä kuin Almgren-vainaja.

Sanna otti pikkumiehestäkin puolilähikuvan ja katsoi siinä sivussa ympärilleen. He olivat makuuhuoneessa, joka miehisestä ja meriaiheisesta sisustuksestaan päätellen kuului isännälle. Jykevään tummanruskeaksi lakattuun sänkyyn olisi hyvin mahtunut kolmekin ihmistä vierekkäin. Vuode oli pedattu, aaltokuvioinen tummansininen ryijy lepäsi tyynenä sen päällä.

Ossi otti kynän taskustaan, pujotti sen pikkumiehen pitelemän revolverin liipaisinkaaren läpi, nosti aseen ilmaan ja nuuhkaisi sen piippua.

– Kuka te olette? Miksi ammuitte Almgrenin?

– En… minä… ampunut… ketään… pikkumies sanoi hitaasti, kuin olisi juuri ollut heräämässä syvästä unesta. Tai vaipumassa siihen. – Joku ampui Jopin, ja minä… Minä vaan… otin pyssyn pois Jopilta. Mutta Jopi… Jopi ehti…

Pikkumies pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja nousi hitaasti, polvet horjuen. Hänen sylistään tipahti lattialle pienikaliiperinen helmiäiskoristeinen pistooli.

– Ohoh! Ossi sanoi. Hän laski revolverin mahtavan peililipaston päälle ja kumartui poimimaan toisenkin aseen lattialta kynänsä avulla. Nuuhkaistuaan pistoolin piippua hän irvisti. – Tälläkin on ammuttu.

Samassa pikkumies rojahti raskaasti istualleen. Paksu talvitakki aukesi ja paljasti ruman reiän villapaidassa ja aluspaidassa ja vatsassa. Hän nosti molemmat kätensä pitelemään rosoreunaista haavaa, mutta villapaita oli jo isolta alalta reiän ympärillä tumma ja kankea.

– Taisi piru nokkia Rantasen akan pojan… hän korisi vielä.

– Kuka Almgrenin sitten ampui? Sanna kysyi.

Rantasen akan poika ei vastannut. Hänen silmänsä sumenivat ja hän valahti selälleen, pää jäi puolittain pystyyn sängynjalkaa vasten. Kädet raukesivat sivulle, mutta haava ei enää paljon vuotanut. Vaikka salamavalo välähti, hän ei räpäyttänyt silmiään.

Ossi heivasi pistoolin revolverin viereen lipaston päälle ja heilautti päätään kohti väliovea, jonka takaa kantautui vaimeaa kuorsausta.

– Kukahan noin sikeästi nukkuu?

Samassa käytävän ovelta kuului pari varovaista askelta. Sisäkkö kurkisti taas sisään ja alkoi kirkua.

Sisäkkö lakkasi kirkumasta vasta kun Sanna oli lyönyt häntä avokämmenellä kummallekin poskelle. Sitten Ossi toisti kysymyksensä, ja tyttö vastasi:

– Rouva.

Väliovi ei ollut lukossa. Ossi avasi sen, ja Sanna työntyi nappaamaan ensimmäisen kuvan hänen olkapäänsä yli. Salaman lisäksi valoa tuli naapurihuoneesta ja pienestä seinälampusta sängyn päässä. Vaalea, jazz-tyttömäisen laiha rouva nukkui vatsallaan alushameisillaan päiväpeitteen päällä, kasvot käsivarren mutkaan kätkettyinä. Käsien ihon sileydestä näki, että rouva ei varmasti ollut paljon sisäkköään vanhempi.

Oli helppo arvata syy rouvan syvään uneen. Yöpöydällä gramofonin vieressä oli tyhjä konjakkipullo ja melkein tyhjä aromilasi. Viimeksi rouva oli näköjään kuunnellut Dallapéta, levylautasella lepäsi Kyyneleiset silmät.

Ossi kumartui sängyn pääpuoleen ja nousi nopeasti irvistäen.

– Pelkästä hajusta tulee jo humalaan.

– Ja yöpöydällä on pikkusiivu pahimpaan aamujanoon. Rouva ei tainnut olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, Sanna sanoi, tähtäsi sisäkköä kameralla mutta ei painanut laukaisinta.

– Anna palaa vain, Ossi kehotti.

– Turha luulo, Sanna sanoi. – Levyt ja kehitteet maksavat, mutta lehti maksaa minulle vain käyttämistään kuvista. Eikä kovin kehuttavasti niistäkään. Et ehkä ole huomannut, mutta minä en asu toimituksessa niin kuin eräät. Minulla on oma kuvaamo Uudenmaankadulla.

– Voin lunastaa sinulta sen kuvan, Ossi sanoi ja kuvasi sisäkköä silmillään.

Sanna naurahti kolkosti.

– Millä sinä sen lunastaisit, pennitön toimittajanretku? Olet jo juonut palkkasi etukäteen kesäkuulle saakka. Mitä arvelet, pitäisikö meidän soittaa poliisi?

– Ehei! Ossi parahti ja otti muistilehtiön ja kynän taskustaan. – Nuo miehet eivät enää herää, ja rouvakin nukkuu vielä pitkään. Selvitetään ensin, mitä on tapahtunut.

Ossi kääntyi sisäkköön päin ja aloitti:

– Mitä…?

Enempää hän ei ehtinyt. Sisäkkö horjahti puoli kierrettä selälleen lattialle ja jäi siihen.

Tyttö oli kalmankalpea, mutta hengitti sentään.

– Musta maanantai tässä huushollissa, Ossi sanoi ja kumartui nostamaan sisäkön syliinsä. Hän laski tytön hellästi nojatuoliin, haki vajaan konjakkilasin yöpöydältä ja nuuhkaisi sitä. – Ei tunnu karvasmantelin hajua. Kai tämän uskaltaa antaa Mirjalle.

– Vai Mirjalle…

Sanna nappasi lasin Ossin kädestä ja hörppäsi konjakin pois, läimäytti sitten sisäkköä avokämmenellä poskelle.

– Turha tuhlata jaloa ainetta.

Vielä pari läimäystä ja sisäkkö tuli sen verran tolkkuihinsa, että osasi kertoa aamun tapahtumista sen minkä tiesi.

– Tuo toinen mies saapui tunti sitten, kahdeksan maissa. Törmäsi vain sisään, kun avasin oven, ja hyökkäsi yläkertaan. Joel… Johtaja Almgren tuli makuuhuoneensa ovelle ja tunnisti miehen, sanoi häntä Rantaseksi ja pyysi huoneeseensa.

– Miltä Almgren vaikutti? Ossi kysyi.

– Ei hirveän ilahtuneelta. Sitten kuulin oven läpi, että he riitelivät jostakin. Johtaja oli muka pettänyt Rantasen.

– Ja sittenkö pamahti?

– Ei vielä. Siinä vaiheessa te tulitte. Kun palasin ilmoittamaan teidän tulostanne johtajalle, tilanne oli rauhoittunut. Johtaja kaatoi heille juuri konjakkia…

– Onko talossa vielä muita?

– Ei minun tietääkseni. Keittäjätär Emma Muukkosella on maanantaisin vapaapäivä ja autonkuljettaja Max Lindén saapuu vasta iltapäivällä.

– Ryyppääkö rouva useinkin itsensä sammuksiin?

– No, mikä nyt on usein… Ehkä kerran viikossa, yleensä juuri sunnuntaina, kun he ovat riidelleet. Viikolla johtaja ei ole paljon kotona…

– Eikö öisinkään?

– Yleensä hän tulee niin myöhään, että rouva on jo nukkumassa, sisäkkö sanoi ja hymyili taas Ossille. – Tietäähän ne kiireiset liikemiehet…

– Vierailiko hän useinkin sinun huoneessasi? Sanna kysäisi.

Sisäkkö kohensi asentoaan nojatuolissa ja katsahti närkästyneesti Sannaan.

– Mitä te oikein vihjailette? Minä olen kunnon tyttö!

– Niinhän me kaikki, Sanna huokasi ja jätti Ossin jatkamaan kyselyä. – Nyt minä kyllä soitan poliisille.

– Anna anteeksi Sannalle, Ossi sanoi sisäkölle ja tarjosi hänelle nenäliinaansa. – Sanna on valokuvaaja, hän ei oikein hallitse käytöstapoja. Liekö edes ylioppilas…

Tyttö niisti äänekkäästi ja nyyhkytti jotakin. Sanna ei jaksanut kuunnella.

Matkallaan johtajan makuuhuoneeseen Sanna kulki rouvan vaatekaapin ohi. Ihan kuin joku olisi yskinyt siellä. Sanna pysähtyi ja kurkisti kaappiin. Vaatevalikoima oli runsas ja muodinmukainen, kuten odottaa saattoi. Mutta kaapissa oli myös jotakin odottamatonta.

Vaatepuiden takana lymysi nälkiintyneen näköinen ohutviiksinen nuorimies, jolla oli siisti tumma puku ja paidanhelma housunkauluksen päällä. Hänen taakse öljytyt pitkät tummat otsahiuksensa olivat valahtaneet hätkähdyttävän sinisille silmille, mistä hän pyyhkäisi ne takaisin päälaelle huolellisesti manikyroidulla kädellään. Sormet olivat sirot, liikkeet täsmälliset. Mies näytti ranskalaiselta filmitähdeltä, mutta puhui suomea.

– Autonkuljettaja Lindén, hyvää päivää.

– Valokuvaaja Sanna Rytkönen, päivää vain.

Sanna nappasi kuvan Lindénistä ja ojensi kätensä, ja mies suuteli sitä sulavasti. Hänen huultensa kosketus toi mieleen nahkiaisen. Sanna veti kiireesti kätensä takaisin.

– Arvon neiti, tämä on suuri kunnia.

– Max! sisäkkö huudahti. – Sinunhan piti olla vapaalla.

– Mitä hittoa, Ossi sanoi ja sysäsi sisäkön sylistään. – Mitä te siellä kaapissa teette?

– Hän päivystää, Sanna sanoi. – Siltä varalta että rouva tarvitsee autonkuljettajaa. Mutta pankaa toki paidanhelma housuun ja tulkaa ulos sieltä, herra Lindén.

Mies tuli kaikessa rauhassa.

– Saanko esitellä: morsiameni, neiti Muukkonen.

Autonkuljettaja veti takaansa kaapin perältä pitkänkuikelon kolmikymmenvuotiaan vaalean naisen, jolla oli suhteettoman suuri pää ja pienet tummat silmät ja jonka ulkoasu oli hieman homssuinen. Nainen säikähti salamaa ja jäi räpyttelemään silmäripsiään kuin päivänvalon yllättämä pöllö.

– Niin, ei ollut tarkoitus häiritä herrasväkeä, neiti Muukkonen selitti. – Me luultiin, ettei rouva ole kotona yötä, ja ajateltiin lainata rouvan makuuhuonetta, kun ei minun vuokraemäntäni salli miehiä huoneessa eikä Maxin eukko oikein sulata minua.

– Sehän kumma, Sanna puuskahti. – Kaikenlaisia vaimoja…

– Sanokaas muuta! Lindén huudahti tosissaan.

Ossi pomppasi pystyyn nojatuolista ja tökkäsi Lindéniä sormella rintaan.

– Vai muhinoit sinä keittäjättären kanssa emäntäsi sängyssä ja surmasit isäntäsi?

– Miksi minä hänet olisin ampunut? Lindén ihmetteli. Samalla hän perääntyi lähemmäksi kaappia, pois Ossin sormen alta. – Tämä on paras työpaikka mitä minulla on koskaan ollut. Isäntä ajoi enimmäkseen itse, koska hän nautti siitä, minun tarvitsi vain pitää auto kunnossa. Pesin sen joka päivä ja käytin joka toinen kuukausi huollossa ja tankkasin tarvittaessa. Kerran pari kuussa johtaja joi sen verran, ettei enää luottanut ajotaitoihinsa. Silloinkin hän aina ohjasi takapenkiltä, neuvoi joka Jumalan vaihteensiirron ja käännöksen. Rouvaa olen kuljettanut enemmän.

– Ja olet tainnut antaa rouvalle kyytiä muutenkin? Ossi jatkoi virnistellen.

– Mitä te vihjailette? keittäjätär närkästyi. – Sulhaseni on uskollinen minulle!

– Varmasti, Sanna tokaisi. – Yhtä uskollinen kuin vaimolleenkin.

Ossi tökkäsi taas Lindéniä sormella rintaan.

– Mistä tiesit, että johtaja ammuttiin?

– Me kuulimme laukaukset tuonne kaappiin.

Sanna kopautti Ossia olkapäälle ja sanoi:

– Toimittaja ei ole mikään poliisi. Jätä todistajien mukilointi niille, jotka tekevät sitä työkseen.

Ossi hätkähti ja aikoi väittää vastaan, käänsi katseensa Sannaan ja sulki suunsa.

– Kiitos, neiti Muukkonen sanoi.

Lindén hieroi sormenpäillä rintaansa keskittyneen näköisenä, kuin olisi kuunnellut rintakarvojensa rahinaa paidan alta.

– Eipä kestä, Sanna sanoi keittäjättärelle. – Näittekö kuka ampui?

– Ovi oli kiinni.

– Kuulitteko jonkun liikkuvan täällä?

– Kyllä täällä joku liikkui. Mutta ei me nähty kuka.

– Miksi te olitte kaapissa? Onko teillä tapana harrastaa haureutta erikoisissa paikoissa? Ossi tivasi Lindéniltä.

– Haureutta? Sanna toisti.

– Kuten morsiameni jo sanoi, Lindén selitti, – ajattelimme lainata rouvan makuuhuonetta, koska rouva kertoi minulle lähtevänsä yöksi ystävättärensä neiti Rosenbergin luokse.

– Hetkinen, Ossi sanoi ja kaivoi muistilehtiön ja lyijykynänpätkän puvuntakin taskusta. – Nyt alkaa nimiä tulla vähän liikaa. Kuka on neiti Rosenberg?

Sanna tuhahti.

– Mikäs toimittaja sinä olet, kun et tuota tiedä? Neiti Irma Rosenberg johtaa Laatuasua, erästä Helsingin kalleimmista muotiliikkeistä. Hän on kaupungin tavoitelluimpia seurapiirineitejä, vaikka onkin jo yli kolmekymmentävuotias. Äiti oli pariisilaiskaunotar, varakkaan tehdassuvun tytär, jonka liitto pietarilaisen juutalaismiehen kanssa nostatti melkoisen kohun, vaikkei mieskään ollut mikään tyhjätasku, vaan merkittävää kauppiassukua.

– En minä ole mikään muoti- tai seurapiiritoimittaja, Ossi puolustautui. – Ja mitä sinäkin muodista tiedät? Nuo sinun loimesi menivät muodista jo Ranskan vallankumouksen aikoihin.

– Olen tehnyt Laatuasulle tuotekuvauksia, joten tiedän kyllä muodista yhtä ja toista. En vain halua olla sen orja, kuten eräs tuttu miestoimittaja…

– Mitä vihjailet? Ossi närkästyi. – Ei näillä palkoilla osteta kovin monta pukua vuodessa. Shaketeista tai frakeista puhumattakaan. Kenkänikin ovat viime vuoden mallia.

– Mutta ennen kuin soitamme poliisin, Sanna jatkoi kääntyen pariskunnan puoleen, – olisi mukava tietää miksi te piileksitte kaapissa, herra Lindén ja neiti Muukkonen. Voisitteko kertoa?

Lindén ja neiti Muukkonen vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät sitten. Lindén puhui:

– Lemmenyömme alkoi hieman nihkeästi. Me riitelimme, mutta pääsimme sopuun.

– Mistä te riitelitte? Ossi kysyi.

– Antakaas kun arvaan, Sanna sanoi. – Lindén on luvannut jättää vaimonsa, mutta lykkää sitä jatkuvasti.

– Mistä arvasitte? neiti Muukkonen äimisteli.

– Minä tunnen miehet, Sanna sanoi.

– Ainakin teorissa, Ossi huomautti ja kääntyi taas autonkuljettajaan päin. – Te pääsitte siis sopuun.

– Niin. Olimme juuri riisuuntumassa, kun rouva yllättäen palasi. Syöksyimme kaappiin ja ajattelimme pujahtaa huoneesta, kunhan hän on nukahtanut kunnolla. Mutta ennen sitä tuli johtajakin kotiin, ja sitten johtajalle vieras, ja lopulta sisäkkö kävi ilmoittamassa teidät. Me odotimme yhä pakotilaisuuttamme, kun ammuskelu alkoi.

– Valetta! Ossi jyrähti. – Te tapoitte johtajan yksissä tuumin ja piilouduitte kaappiin, kun me saavuimme paikalle ennen kuin te ehditte paeta. Rouvahan nukkuu kuin tukki!

– Mutta hän alkoi kuorsata vasta sitten, kun te syöksyitte yläkertaan! neiti Muukkonen vakuutti silmät suurina. – Voin vaikka vannoa…

– Minä en käsitä mistään mitään, sisäkkö tunnusti. Hän vajosi nojatuoliin ja synkkyyteen. – Kaikki kuolevat, kaikki valehtelevat, kaikki pettävät toisiaan. Mikseivät ihmiset voi olla kilttejä toisilleen?

– Siinäpä kysymys, Sanna huokasi.

– Etkö sinä siis tiennyt, että nämä kaksi olivat talossa? Ossi tiedusteli sisäköltä. – Minun on vaikea uskoa sitä.

– Usko tai älä, tyttö mutisi kasvot käsiin painettuina. – Minä en välitä.

– No, no, Lindén sanoi ja taputti sisäkköä olkapäälle. Keittäjätär katsoi kumpaakin pahasti, mutta Lindén ei huomannut sitä. – Minä ja Emma tulimme yöllä, kun Mirja nukkui huoneessaan. Tulimme takaovesta omalla avaimella ja hiivimme suoraan tänne. Kukaan ei nähnyt meitä emmekä me nähneet ketään.

– Minä soitan nyt vihdoin viimein poliisin, Sanna sanoi. – Jatka sinä Ossi kyselemistä, jos haluat.

Ossi jatkoi. Autonkuljettaja ja keittäjätär pitivät toisiaan kädestä ja vastailivat. He näyttivät ja kuulostivat oudon rauhallisilta, kun otti huomioon että heidän salainen lemmenhetkensä oli keskeytynyt ja naapurihuoneessa oli kuollut kaksi miestä. Sanna ainakin olisi vastaavassa tilanteessa polttanut päreensä pahan kerran.

Soittaessaan poliisille Sanna katseli ympärilleen johtajan makuuhuoneessa. Yöpöydällä oli konjakkipullo ja vesikarahvi, pullo oli vajentunut parin reilun ryypyn verran. Sanna raotti korkkia ja nuuhkaisi sisältöä. Aitoa ainetta.

Konjakkilaseja ei näkynyt missään. Saatuaan puhelun loppuun Sanna alkoi etsiä niitä varovasti. Murharyhmän komisario Henttunen kävi muutenkin aina kuumana. Turha ärsyttää häntä enempää sotkemalla jälkiä.

Kun Sanna polvistui maahan ja kurkisti Almgrenin ruumiin alle, hän näki aromilasin katkenneen jalan pilkistävän vasemman käden vierestä, keskeltä tummanpunaista verilammikkoa. Toinen lasi oli siis särkynyt pudotessaan kuolevan Almgrenin kädestä. Tai ehkä selän läpi tullut luoti oli rikkonut lasin. Mutta missä oli toinen?

Almgrenin vasemmasta kädestä pilkotti jotakin valkoista. Sanna penkoi lipaston laatikoita, kunnes löysi leveäkärkiset pinsetit. Hän polvistui taas, kohotti hieman vainajan ylävartaloa toisella kädellään, ujutti pinsetit vainajan alle ja yritti olla sotkematta sormiaan vereen vetäessään taitellun kirjepaperin kuolleen miehen kädestä.

Kirjeessä oli konjakki- ja veriläikkiä ja kosteus oli tuhrinut tekstiä, mutta kun Sanna levitti paperin varovasti pinsettien avulla lipaston päälle, hän sai siitä hyvin selvän. Käsiala oli pientä, siroa ja naisellista, vahvasti vasempaan vinossa. Kirje oli päivätty Kaivopuistossa viikko sitten.

”Hyvä isä,

antakaa anteeksi että en ole kirjoittanut Teille aikaisemmin, vaikka olen jo viisi vuotta ollut täällä pääkaupungissa. Mutta lähtöni oli niin dramaattinen ja tunnekylläinen, että en ole uskaltanut, etenkään kun tiedän Teidän luonteenne kiivauden. Nyt minun on kuitenkin pakko kirjoittaa. Kuulin, että äitikin on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, ja sitä paitsi olen saanut selville jotakin, joka Teidän on mielestäni syytä tietää.

Te, isäkultani, olitte Joelin liikekumppani silloin, kun olin vielä pieni tytöntyllerö ja haaveilin näyttelijättären urasta. Nyt en enää haaveile juuri mistään – sain jo kokea, ettei taiteilijaelämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja täällä Joelin luona minulla on hyvä koti ja varakaskin.

Mutta minun on pakko paljastaa Teille, että Joel petkutti Teitä teidän yhteisissä afääreissänne, mitä ne sitten olivatkaan. Olen monesti kuullut hänen juovuspäissään rehentelevän tovereilleen, miten helppo sitä ’Rantasen akan poikaa’ oli retkuttaa. Petoksensa avulla Joel sai kerättyä alkupääomansa, jolla hän osti lisää veneitä ja perusti lopulta oman yhtiönsä tänne Helsinkiin.

Ajattelin vain, että Teidän olisi syytä tietää tämä.

Rakastava tyttärenne

Aliisa.”

Viimeisiä rivejä lukiessaan Sanna kuuli poliisiauton ulvonnan lähestyvän Kaivopuistoa keskustan suunnasta.

– Poliisi on pian täällä, hän sanoi rouvan makuuhuoneeseen päin. – Joku voisi mennä alas avaamaan oven.

Sisäkkö pyrähti liikkeelle silmiään pyyhkien, posket punoittaen. Pariskunta seisoi kaapin edessä käsi kädessä, ja rouva kuorsasi yhä.

Sanna otti kuvan kirjeestä ennen kuin kääntyi vierelleen ilmaantuneeseen Ossiin päin. – Minusta sinun kannattaisi haastatella rouvaa ennen kuin poliisi omii hänet itselleen.

– Miksi? Ossi ihmetteli.

– Eikö tuo nyt ole päivänselvää? Rouva halusi päästä eroon miehestään, koska rakasti neiti Rosenbergiä.

– Mistä sinä niin päättelet? Ossi hämmästeli.

– Kaupungissa on pitkään juoruttu, että neiti Rosenbergillä on nuori ystävätär, jonka varakas aviomies ei tiedä rouvansa todellista kiintymyksen kohdetta. Rouva Almgren sopii kuvaan.

Ossi nyökkäsi. Hän oli jo päässyt jyvälle.

– Emmekös me voisi lähteä? Lindén huikkasi rouvan makuuhuoneesta. – Meillähän ei ole mitään tekemistä ampumistapauksen kanssa…

– Sehän nähdään! Ossi puuskahti. – Te pysytte täällä.

– Eikö edes morsiameni…

– Ei!

– Ei kai tätä tarvitse panna lehteen, Lindén yritti vielä. – Vaimoni on herkkä ihminen, hän voisi pahastua jos tietäisi…

– Riittää jo, senkin suhari! Sanna tiuskaisi. – Jos ei teidän kaappisuhteenne tule lehteen, minä käyn kertomassa siitä vaimollesi. Näytän valokuvatkin, jollei hän muuten usko. Hänellä on oikeus tietää, mitä hänen ukkonsa puuhaa kaupungilla.

Lindén yritti vielä avata suunsa, mutta neiti Muukkonen peitti sen kädellään.

– Ole nyt jo hiljaa, kulta…

Lindén totteli keittäjätärtä. Sanna jatkoi Ossille:

– Isä Rantanen tuli tänne uhoamaan, mutta Almgren onnistuikin rauhoittamaan hänet. Rouva tuskastui ja päätti tappaa miehensä itse.

– Miten muka? Rouvahan on sammunut!

Sanna oli jo menossa makuuhuoneeseen. Hän otti yöpöydältä vesikarahvin ja kumosi sen kuorsaavan rouvan päähän.

– Sanna! Mitä sinä nyt…? Ossi kauhisteli kynnykseltä.

– Piru vie…. rouva manasi ja nousi istumaan sängynlaidalle. Hän aivasti. Vesi valui hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan ja liimasi alushameen kiinni hänen solakkaan vartaloonsa. – Eikö täällä saa nukkua rauhassa?

Ossi vain toljotti ovensuussa. Sanna otti valokuvan rouvasta ja katsoi häntä silmiin. Rouvan katse oli kirkas. Siinä paloi puhdas viha.

– Miksi ammuitte miehenne, rouva Almgren? Sanna kysyi.

– Turha kai sitä enää on kiistääkään, rouva sanoi hiljaa. –  Voisiko joku ojentaa minulle aamutakkini tuosta tuolilta?

Ossi havahtui toimimaan. Kun rouva veti vaalean silkkiaamutakin ylleen, se kastui hetkessä läpi. Hän näytti aivan yhtä alastomalta kuin hetkeä aikaisemminkin.

– Miksi? Sanna kysyi uudelleen rouva Almgrenilta. – Ettekö ollut tyytyväinen naimakauppaanne?

– Naimakauppa! rouva tuhahti. – Sitä se juuri oli. Joel lupasi viedä minut pois Kotkasta, ja minä elättelin haaveita komeljanttarin urasta. Alkuun kaikki menikin hyvin. Joel menestyi liike-elämässä ja minäkin sain muutaman roolin. Mutta osani pienenivät nopeasti. Näytteleminen alkoi tuntua liiaksi työltä ja menetin mielenkiintoni siihen. Joel taas menetti mielenkiintonsa minuun ja kiinnostui muista naisista, kaiken maailman palvelustytöistäkin. Olin onneton ja aloin juoda. Jos uskalsin valittaa ikävääni Joelille, hän pieksi minut, ihan niin kuin isä ennen kotona. Olin loikannut yhdestä helvetistä toiseen.

– Miksi palasitte niin aikaisin neiti Rosenbergin luota? Sanna jatkoi.

Rouvan katse kirkastui hetkeksi.

– Irman kanssa sain tuntea todellista rakkautta… mutta ymmärsin hänet väärin. Aamuyöstä paljastin hänelle tunteeni, ja hän torjui minut tylysti. Hän halusi vain olla sisareni. Ei enempää. Kun palasin tähän taloon, unelmani oli murskana. Halusin silti päästä eroon miehestäni… entistä kiihkeämmin. Halusin kostaa hänelle kaikki kärsimäni nöyryytykset.

Poliisiauto pysähtyi talon eteen ja vaikeni. Ossi tarjosi naiselle olkapäätään.

– Minä ymmärrän teitä, Ossi vakuutti. – Miehet voivat joskus olla sikoja.

– Sinähän sen tiedät, Sanna tokaisi.

– Voisitteko vielä kertoa meille, miten kaikki kävi? Ossi kysyi rouvalta. – Saisitte oman kantanne julki lehdessä.

– Vai lehdessä, rouva puuskahti ja ravisti päätään. Vesi roiskui märistä hiuksista Ossin naamalle. – Mitä iloa siitä olisi kenellekään?

Joku jyskytti ulko-ovea ja huusi avatkaa poliisia niin että se kuului yläkertaankin.

– Kerro sinä, Sanna! Ossi patisti. – Mistä tajusit, ettei rouva ollutkaan sammunut?

– Jos et olisi keskittynyt jahtaamaan sisäkköä, sinäkin olisit voinut tajuta sen, Sanna näpäytti. – Aloin ihmetellä, mihin lasit olivat kadonneet, jos kerran johtajat olivat kilistelleet veljenmaljoja. Toinen löytyi Almgrenin alta särkyneenä, toinen taas täältä…

Sanna osoitti yöpöydällä olevaa aromilasia.

– Pitikin sattua naiskuvaaja paikalle! rouva Almgren sanoi itsekseen. – Miehet eivät ikinä olisi ruvenneet laskemaan laseja.

Poliisit jytistelivät jo portaissa.

– Sitä paitsi rouva oli juuri tullut kotiin, kuten nämä kaapissa kykkineet kyyhkyläiset todistivat. Ei hän olisi ehtinyt juoda itseään sammuksiin. Tai ainakaan hän ei olisi ehtinyt sammua.

– Mitä sitten tapahtui? Ossi tivasi. Kynä suhisi lehtiöllä kuin syystuuli kaislikossa.

– Rouva seurasi tapahtumia omasta huoneestaan, Sanna jatkoi. – Kun miehet pääsivätkin sopuun, rouva raivostui ja ampui miestään ovenraosta selkään. Almgren kääntyi viimeisillä voimillaan ja ampui Rantasen, jonka luuli pamauttaneen häntä. Sitten rouva heitti oman aseensa kuolemaa tekevän isänsä syliin, otti omista kätköistään konjakkipullon, hörppäsi vähän juomaa ja kaatoi sitä päälleenkin, tyhjensi pullon viemäriin…

Ossi kumartui nuuhkaisemaan makuuhuoneen pesuallasta ja nyökkäsi.

– Konjakki haisee taivaaseen saakka!

– Hennessyn VSOP ei haise. Se tuoksuu, Sanna korjasi. – Seuraavaksi rouva vei toisen miesten käyttämistä aromilaseista yöpöydälleen tyhjän pullon seuraksi. Hän heittäytyi vatsalleen sänkyyn ja alkoi kuorsata heti, kun kuuli meidän tulevan…

– Jassoo! Henttunen jyrähti yläkerran käytävän ovelta. Henttunen oli iso mies, ja hänellä oli vielä isompi ääni. Kumpikaan ei tuntunut oikein mahtuvan huoneeseen. – Mitäs täällä tapahtuu?

– Huomenta, komisario! Ossi toivotti rouvan makuuhuoneen ovelta. – Hoidimme jo teidänkin hommanne. Sillä puolella ovat ruumiit ja täällä murhaaja ja pari silminnäkijää…

– Tarkoitat kai korvinkuulijaa, Sanna korjasi.

Henttunen pysähtyi kynnykselle sammunut sikari suupielessään, muutama lumihahtuva tumman päällystakkinsa samettikauluksella. Hän sysäsi knalliaan taaksepäin ja antoi katseensa kiertää huonetta. Mursunviikset riippuivat surullisina lattiaa kohti.

– Kohon perkele! Taasko sinä pyrit komisarioksi komisarion paikalle?

– En noilla palkoilla, Ossi sanoi ja kääntyi Sannaan päin. – Lähde sinä kehittämään kuvat, minä voin kertoa kaiken komisariolle. Ehdin kyllä kirjoittaa jutun iltapainokseen. Päästään varmasti etusivulle!

Sanna nyökkäsi. Ossi ottaisi kunnian koko jutusta, mutta jonkunhan se oli kirjoitettava. Kuvia ei muuten saisi kaupaksi.

– Kunhat et vain juutu vokottelemaan sisäkköä, hän varoitti.

Ossi levitti viattomana kätensä.

– Koska minä olen antanut naisasioitteni häiritä jutuntekoa?

Sanna ei vastannut, vaan katsoi kysyvästi komisarioon ja hymyili varovasti.

– Miten on, komisario Henttunen? Sopiiko että lähden?

Komisario huokasi synkästi ja viittasi kädellään kohti ulko-ovea.

– Neiti on hyvä vain. Kuulustelemme teitä sitten paremmalla ajalla… Mutta tahdon kopiot niistä kuvista!

Sanna nyökkäsi.

– Kunhan poliisilaitos maksaa kehityskulut.

– Taatusti maksaa! Henttunen sanoi. – Marjamäen otokset ovat niin taiteellisia, että aina ei tahdo erottaa, mikä on ruumis ja mikä vahtikonstaapeli.

– Se jäykemmän näköinen on konstaapeli.

Henttunen murahti, Sanna mulkaisi Ossia. Komisario työntyi rouvan makuuhuoneeseen, pysähtyi ovensuuhun ja rykäisi. Hänen perässään tuli pari virkapukuista konstaapelia. Lindén ja neiti Muukkonen seisoivat yhä käsi kädessä vaatekaapin edessä, joten huoneessa alkoi olla ahdasta.

Rouva Almgren tuijotti vielä hetken ikkunan jääkukkia. Sitten hän nousi kaikessa rauhassa ja ojensi molemmat kätensä Henttusta kohti. Sanna nappasi kuvan, kun rouva sai raudat ranteisiinsa.

Rouva Almgren räpytteli silmiään magnesiuminkäryssä melkeinpä hilpeän näköisenä. Kun konstaapelit lähtivät taluttamaan rouvaa ulos, hän kuiskasi Sannalle:

– Vihdoinkin olen vapaa!

(2003)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: