YLIKOMISARIO KUKKAMÄKI DEKKARIKURSSILLA

Seuraava katkelma Kummisedän hautajaisista on oma versioni dekkaripajan tehtävästä, jossa ruumis löytyy vedestä. Se on myös näyte siitä, miten jokaista lukua voi ajatella omana novellinaan – joka liittyy saumattomasti kokonaisuuteen ja vie tarinaa eteenpäin.

Ylikomisario Kukkamäki on täysin kuvitteellinen hahmo, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, kuten lukija nopeasti huomaa. Alun tekstinäyte Kukkamäen toistaiseksi julkaisemattomasta dekkarista oli ensin pitempi, mutta kustannustoimittajan mielestä sitä oli syytä lyhentää. Tuohonkin Kukkamäki sai jo mahtumaan aika monta virhettä, joita kenenkään ei kannata toistaa omassa tekstissään.

 

Ylikomisario Kukkamäki dekkarikurssilla
(Kummisedän hautajaiset 2008)

© Tapani Bagge 2016

”Suloinen tähtikirkas kesäyö henkäili hempeästi haikeita höytyviään, ja lumivalkoiset kurjenmiekat ja gladiolukset ojentelivat auliisti pitkiä kalpeita kaulojaan anteliaiden kaula-aukkojensa yläpuolella kohti kalpeaa kuuta ja loistavaa aurinkoa kuin ohi parhaiden vuosiensa vääjäämättä ikääntyneet seuraneidit, jotka vielä viimeisillä voimillaan takertuivat muinaisen naisellisen viehätysvoimansa valkohehkuisiin rippeisiin ja yrittivät epätoivoisesti turhaan houkutella kiireissään ohikiirehtivää mehiläistä hetkiseksi piehtaroimaan metisellä hetemättäällään…”

Ylikomisario Kukkamäki pysähtyi lukemaan avausrivinsä läppärin näytöltä ja näki, että ne olivat hyviä. Suurenmoisia. Teki mieli lukea teksti ääneen, jotta muutkin pääsisivät nauttimaan hänen kuolemattomasta proosarunoudestaan, mutta ei vielä. Vasta sitten kun palattaisiin luokkaan.

Kukkamäki kohensi asentoaan kannonpäässä, huomasi kalliin päällystakkinsa kastuneen takapuolen kohdalta ja pomppasi pystyyn tietokone sylissään. Kuinka epärunollista!
Hän huomauttaisi ehdottomasti palautelomakkeessaan kurssin epäinhimillisistä olosuhteista. Toki hän poliisityössä oli tottunut sopeutumaan. Laastaroimaan sormensa, kun niihin tuli viiltoja asiapaperien reunoista, ja jopa ehkäisemään haavoja käyttämällä tukevia puuvillahansikkaita. Istumaan pumpattavalla rengastyynyllä, kun peräpukamat ärtyivät stressistä. Sietämään alaisten yleistä kurittomuutta ja virkaohjesäännöistä piittaamattomuutta, vaikka säännöt olivat kaikkia varten.

Onneksi hänen kykynsä ja lahjansa oli viimein huomattu ja hänet oli ylennetty hallintotehtäviin, joissa hän joutui vähemmän tekemisiin usein valitettavan rahvaanomaisen kenttämiehistön kanssa. Hän oli saanut rauhallisemman työhuoneen, jossa ehti pohtia henkilöstöstrategiaa ja organisaatiouudistusta ja laatia laskelmia ja kaavioita oman vastuualueensa kehittämisestä. Harvoina joutohetkinään hän oli alkanut helliä ajatusta täydellisestä rikosromaanista.

Lukioiässä hän oli harrastanut runoutta, joten hän tiesi osaavansa helposti kirjoittaa huippudekkarin. Runonsa hän oli piilottanut pöytälaatikkoon, koska epäili ettei kustannusmaailma ollut vielä kypsä hänen neroutensa hedelmille. Sitä paitsi runoja myytiin huonosti, varsinkin hyviä ja taiteellisia runoja. Viisaampaa oli kirjoittaa dekkari. Ne menivät kuulemma kaupaksi ja niitä julkaistiin paljon.

Kun sitten Isolan kartanossa Tuuloksessa järjestettiin kolmen päivän mittainen dekkarikurssi, Kukkamäki päätti osallistua. Ei oppi ojaan kaada, sen hän tiesi. Hän oli sentään hallintotieteiden maisteri.

Restauroitu kartano oli viehättävä kurssipaikka, mutta sää olisi voinut olla lämpimämpi ja kuivempi. Kurssin vetäjä oli outo hippi, jolla oli outoja ajatuksia. Nainen oli ilmeisesti tosimielessä ehdottanut, että he lukisivat niin paljon dekkareita kuin suinkin ja ottaisivat niistä oppia. Ei kai ylikomisariolla ollut aikaa lukea sellaista roskaa! Sitä paitsi hän pelkäsi saavansa vaikutteita, jotka voisivat olla kohtalokkaita hänen klassiselle tyylitajulleen.

Kukkamäki oli lukenut kylliksi lehtikritiikkejä tietääkseen, että dekkareissa olennaisinta oli hienostunut etsiväsankari, kalliit tuotemerkit, eksoottiset ruokaohjeet ja mielenkiintoiset murhatavat. Omaksi ja lukijan iloksi hän aikoi sisällyttää kirjaansa runsaasti runollisia, monimutkaista symboliikkaa sisältäviä maisema- ja sääkuvauksia sekä syväluotaavia mietteitä ihmiselon häilyväisyydestä. Kuinka runoilija sen niin kauniisti sanoikaan: ”Pikatie – viiva yli menneisyyden.” Tai ”Elämä on vain lyhtykynttilä.”

Voisi myös siteerata lentäviä lauseita ja runoutta todistaakseen oman lukeneisuutensa, mielellään alkukielellä. Samalla saisi helposti sivuja täyteen, jos lisäisi rahvasta varten myös suomennokset. Vaikka tekstin tuottaminen tuskin olisi ongelma. Hän oli kirjoittanut vuosien varrella tuhansia muistioita, joita ylemmässä hallintoportaassa epäilemättä levitettiin ympäri maata esimerkkeinä loistavasta tyylistä.

– Muistatteko, kun sanoin, että kannattaa mennä suoraan asiaan? Siellä näkyy aika monella pitkiä maisemakuvauksia ja sääkatsauksia ennen kuin esitellään yhtään ihmistä. Lukija alkaa jo haukotella. Pankaa se ruumis nyt löytymään pian, sehän teillä oli tehtävänä. Aikakin loppuu kohta. Pitää vielä ehtiä käydä nämä läpi ennen ruokailua.

Kukkamäki närkästyi. Missä vaiheessa opettaja oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja kurkkinut puolivalmista tekstiä?

Sitä paitsi, millä sivut saa täyteen, jos kirjoittaa pelkkää toimintaa? Mistä lukija tietää, missä liikutaan ja miten?

Huvittuneena Kukkamäki pani merkille, että ainakin kaksi kahdeksasta kurssilaisesta lyhensi kiireesti aloitustaan.

Ehkä nyt olisi aika ripauttaa tekstiin ensimmäinen aforismi. Päähenkilö voisi muistella mielessään valoisia lapsuusvuosiaan ja tulla niistä johonkin johtopäätökseen, jonka hän nerokkaasti kiteyttäisi lukijan ihailtavaksi ensimmäisen luvun lopulla, sivulla 46.

”Päähenkilö” – nimen voisi keksiä myöhemmin, se ei ollut olennaista – ”peilasi hienostunutta, Boss-pukuun sonnustautunutta, hahmoaan järven kuulaana kuohuvasta pinnasta ja muisteli haikeana kaukaisia mutta ah, niin mieluisia lapsuusvuosiaan, jotka jo pienenä pilttinä olivat tuntuneet hänestä ainutkertaisen elähdyttäviltä.”

Kukkamäki haltioitui omasta neroudestaan niin, että tajusi viimeisenä ympärillään puhjenneen hälinän ja sen, että kaikki tuijottivat harmaata marraskuista aamupäivätaivasta peilaavan erämaajärven selälle. Mikä siellä nyt oli niin mielenkiintoista?

Lähes tyyntä pintaa rikkoi keskellä järveä jokin, joka muistutti mustan pipon peittämää ilmapalloa. Se sai jatketta: sininen pilkkihaalari ponnahti näkyviin ja jäi kellumaan.

– Ruumis! joku huudahti.

– Onko toi lavastusta? joku toinen kysyi. – Kuuluuko tää kurssiin?

– Aika kornia, kolmas huomautti.

Kukkamäkikin avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa mitään. Joku muu kiljaisi:

– Iiih! Toinen ruumis!

Toinen tumma pitkulainen möykky puski pintaan edellisen alta ja nosti ensimmäisen kokonaan pinnan yläpuolelle.

– Yäk, joku sanoi. – Inhottavan näköstä.

– Hyvin lavastettu, joku toinen arvioi.

– Mitä nyt?

Se pääsi opettajalta.

Yksi oppilas oksensi rantaheinikkoon. Kukkamäki ei nauttinut näkemästään, mutta jotenkin se lumosi hänet. Ei hän osannut kääntää katsettaan poiskaan.

– Onko toi moottorikelkka?

– Ton yhden käsi on telaketjun välissä, ja noi kaks on sidottu päällekkäin kiinni satulaan.

Kukkamäki tunsi outoa kiihtymystä. Hänen kenttävuosistaan rikostutkijana oli kyllä aikaa, eikä hän koskaan ollut nauttinut siitä. Mutta nyt hänen rikostutkijan vaistonsa heräsivät.

– Sieltä tulee vielä neljäskin kroppa!

– Tämä ei kyllä ole mitään lavastusta, opettaja huomautti ja kääntyi Kukkamäkeen päin. – Sähän olit poliisi? Mihin soitetaan?

Hetken vielä harkittuaan Kukkamäki lausui:

– Minä olen ylikomisario Kukkamäki. Vaikka olenkin vapaalla, voin tapauksen mittavuuden huomioiden ryhtyä välittömästi tarvittaviin toimenpiteisiin ja hälyttää alaiseni rikospaikalle.

Kännykkä oli jo kädessä ja Hämeenlinnan rikospoliisin numero ruudulla. Vihreää luurinkuvaa painettuaan Kukkamäki paljasti muille:

– Ruumiiden turvonneisuusasteen perusteella uskaltanen ehkä päätellä, ettei ambulanssin kutsuminen ole enää tarpeen.

%d bloggers like this: